Onko ”kolminaisuus” Raamatussa?
Viime vuosina olemme nähneet, että kristillistä teologiaa vastaan on esitetty uudelleen väitteitä, joissa käytetään kolminaisuusoppia todisteena.
Kriitikot väittävät, että koska kolminaisuutta ei mainita avoimesti Raamatussa, se ei ole todellinen.
Suurempi implikaatio on, että kristilliseen teologiaan ei voi luottaa, jos ortodoksisuus nojaa oppeihin, joita ei edes löydy Raamatusta.
Onko kolminaisuus Raamatussa?
Kysymys siitä, mainitaanko kolminaisuus Raamatussa, on aina houkutteleva hävittää lyhyellä vastauksella: sanaa ei ole, mutta ajatus on. Loppujen lopuksi mikä tahansa konkordanssi todistaa ensimmäisen väitteen, mikä tahansa katekismus toisen.
Syvälliset kysymykset ovat kuitenkin kyseessä, sillä kirkko on aina tunnustanut kolminaisuusopin sellaiseksi, joka on uskottava ainoastaan Raamatussa olevan ilmoituksen perusteella. Kirkon tulisi tehdä niin jatkossakin. Mutta viime vuosisatojen kehitys teologiassa, hermeneutiikassa ja raamatuntutkimuksessa on tuonut vanhan dogmin uuteen kontekstiin.
Nazianzusin matemaattinen argumentti
Teologi ja Konstantinopolin neljännen vuosisadan piispa Gregorius Nazianzus piti tätä kysymystä siitä, onko kolminaisuusoppi nimenomaisesti kirjattu Raamattuun, tarpeeksi provokatiivisena ansaitakseen vakavaa huomiota. Viiden teologisen puhuttelunsa lopussa hän käsittelee eroa sen välillä, mitä Raamatussa todella sanotaan, ja sen välillä, mikä on myönnettävä agraphoniksi: ei kirjoitetuksi.
Tässä yhteydessä Nazianzus argumentoi nimenomaan sitä vastaväitettä vastaan, jonka mukaan Hengen jumaluudesta ei ole riittävästi raamatullisia todisteita, jotta olisi perusteltua kutsua Henkeä ”Jumalaksi”. Hänen vastauksensa ei ole se, että on olemassa jokin muu mahdollinen tietolähde Hengen jumaluudesta (traditio, mystinen valaistuminen, puhdas järki jne.), vaan pikemminkin se, että kapeasti kirjaimellinen lähestymistapa Raamattuun ei kykene havaitsemaan kaikkea sitä, mitä Raamattu opettaa.
Tässä tarkoituksessa hän esittää pienen didaktisen luennon sanoista, asioista ja merkityksistä, ja päätyy siihen tulokseen, että Raamattu voi merkitä sellaisia asioita, joita se ei eksplisiittisesti muotoile. ”Miksi olette niin kauhean orjallisia kirjaimelle … seuraatte tavuja samalla kun annatte todellisuuksien mennä?” hän kysyy. Hänen mukaansa tällainen tavukirjoitus ei pystyisi edes tukemaan aritmeettista päättelyä. ”Entä jos mainitsisitte ’kaksi kertaa viisi’ tai ’kaksi kertaa seitsemän’ ja minä päättelisin sanoistanne ’kymmenen’ tai ’neljätoista . . .’ väittäisittekö, että puhun roskaa? Miten voisin olla? Minä sanon, mitä sinä sanoit.”
Kolminaisuus Matt. 28:19:ssä
Nazianzusin käyttämä numeerinen esimerkki on hedelmällinen hänen välittömän tarkoituksensa ulkopuolella. Vaikka hän ei tee tätä yhteyttä, osa kysymystä siitä, onko kolminaisuusoppi Raamatussa, on kysymys siitä, onko luku kolme Raamatussa jumalallisiin asioihin viitaten.
Kautta teologisten puheidensa Nasianzus selittää ”Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeä” (Matt. 28:19), jonka hän tiivistää kolminkertaiseksi nimeksi.
”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.”-Matt. 28:19
Hän käyttää usein sanaa kolmiyhteys viitatessaan Jumalaan, mutta myös viitaten kolmiyhteyteen ylösnousseen Herran sanoissa hänen antaessaan kasteen käskyn. Triadi on yksinkertaisesti kreikankielinen termi kolmijalkaisuudelle, aivan kuten thrynnysse on anglosaksinen ja trinitas on latinankielinen termi kolmijalkaisuudelle. Jokaisen Matteuksen evankeliumin 28:19 lukijan on myönnettävä, että raamatuntekstissä on kolmiyhteyttä eli kolmiyhteyttä.
Sisällöllinen kysymys on tietysti se, ”millaista kolmoisuutta kuvitellaan”. Subtrinitaarisia vastauksia olisivat mm:
- kolme arvonimeä
- kolme jumalallisen olemisen tapaa
- kolme ilmenemismuotoa
- kolme roolia
- kolme ihmistä
- kolme jumalaa
- kolme tapaa puhua yhdestä Jumalasta
Mutta kaste yhden Isän nimeen, yhden Pojan ja yhden Pyhän Hengen nimeen täytyy merkitä kolmea jotakin, mikä asettaa tekstiin kolmijäsenyyden, vaikkakaan ei sanaa kolmijäsenyys. Ensimmäisellä analyysitasolla kolminaisuus on Raamatussa hyvin vaatimattomana tiivistävänä lausumana siitä, kuinka monta nimeä Matteus 28:19:ssä mainittuun yhteen kasteen nimeen on laskettava.
Tämä yksinkertainen laskeminen ei sinänsä ole kovinkaan paljon jalansijaa kunnolliselle trinitaariselle teologialle, joka näkee kolme iankaikkista ja samanarvoista persoonaa, jotka ovat yhteydessä toisiinsa lähetystehtävissä ilmenevien kulkujen kautta.
Mutta yhtä varmasti kuin kaksi kertaa seitsemän on neljätoista, Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat Raamatussa yhteydessä toisiinsa jonkinlaisena kolmiyhteytenä, vaikka sanaa (kolmiyhteys, kolmiyhteys, kolmiyhteys, trinitas) ei ole kirjoitettu. Vain eksegeesi, joka on ”hirvittävän kirjaimellisesti nöyristelevä”, joka tyytyy ”seuraamaan tavuja” jättäen realiteetit huomiotta, vetäytyisi tästä johtopäätöksestä. Kun Raamattu luettelee persoonat ja me vastaamme, että niitä on kolme (ehkä jopa lisäten, että nämä kolme ovat yksi), sanomme Raamatulle: ”Minä sanon sen, minkä sinä sanoit.”
Joitakin trinitaarisen teologian elementtejä ei siis ole nimenomaisesti mainittu Raamatun sanoissa, eikä niiden pitäisi olettaa olevan. Jos syytös siitä, että trinitaarisuus puuttuu Raamatun todistuksesta, esitettiin voittavana argumenttina kolminaisuutta vastaan, Nazianzus ei käsitellyt sitä sellaisena.
B. B. Warfield raamatullisesta trinitarismista
Hänen vastauksensa toistuu viisitoista sataa vuotta myöhemmin B. B. Warfieldin samasta aiheesta esittämissä kommenteissa. Kirjoittaessaan ”Kolminaisuus”-merkintää vuoden 1915 International Standard Bible Encyclopedia -teokseen Warfield myönsi vapaasti, että ”termi ’Kolminaisuus’ ei ole raamatullinen termi” – varsin röyhkeä avaus ”Kolminaisuus-merkinnälle” raamatuntietosanakirjassa.
Mutta Warfield esitti täysin kehitetyn trinitarismin (yksi Jumala kolmessa persoonassa, jotka ovat yhtä lailla tasavertaisia, mutta toisistaan erillisiä) sisältämien oppisitoumusten kirjon, ja hän sanoi, että tuon opin termejä ei ole esitetty Raamatun sanoissa. Sen sijaan Warfield väitti, että ”näin määritellystä opista voidaan puhua raamatullisena oppina vain sillä periaatteella, että Raamatun merkitys on Raamattu. Ja raamatullisen opin määrittelyä tällaisella epäraamatullisella kielellä voidaan perustella vain sillä periaatteella, että on parempi säilyttää Raamatun totuus kuin Raamatun sanat.”
Jos ”Raamatun merkitys on Raamattu”, ei tarvitse olla mitään kahtiajakoa sen välillä, mitä Raamattu sanoo ja mitä se tarkoittaa. Mutta jos ero on olemassa, voi myös olla olemassa looginen mahdollisuus, että toinen on olemassa ilman toista.”
Juuri tämän Warfield esittää: että on mahdollista toistaa Raamatun sanoja ja samalla poiketa sen omasta merkityksestä, ja päinvastoin, että on mahdollista poiketa sanoista juuri siksi, että voidaan pitäytyä merkityksessä varmemmin. Jos teologi joutuisi valitsemaan, hänen olisi valittava pikemminkin Raamatun totuus kuin Raamatun sanat.”
Karl Barth Kolminaisuuden jumalallisesta ilmoituksesta
Mutta trinitaarinen teologia ei tosiasiassa voisi edetä jotakin hypoteettista polkua pitkin, joka poikkeaisi Raamatun tekstin todellisista sanoista. Teologian tulisi ainakin pitää itsensä lyhyellä köydellä, joka yhdistää itsensä Raamatun sanoihin. Karl Barth antoi kaunopuheisen kuvauksen saarnaajalle sopivasta asenteesta, ja se pätee myös teologiin.
”Oikea asenne”, sanoi Barth homiletiikkaa käsittelevissä luennoissaan, ”on sellainen, joka ei ole huolissaan itsestään vaan jostakin muusta, joka on niin kiinni . . että ei ole aikaa muille asioille.”
Barth korostaa, että huomiomme tulisi olla Jumalan sanassa eikä omissa muotoiluissamme; hyvä saarnaaja kysyy: ”Mitä siinä sanotaan?” eikä: ”Mitä minun pitäisi sanoa?”.”
Kun huomio kiinnittyy kunnolla Raamatun sanoihin, ”saarnasta tulee kuin huulten tahaton liikehdintä sellaiselta, joka lukee huolellisesti, tarkkaavaisesti ja yllättyneenä, enemmänkin kirjainten seuraamista kuin lukemista tavanomaisessa merkityksessä, kaikki silmät täysin vaativina.”
Tämä kuvaus ei yleensä ole tuntunut mairittelevalta saarnaajille, saati sitten teologeille, jotka nauttivat huolellisen käsityön tyydytyksestä yhtä paljon kuin kuka tahansa työläinen ja jotka eivät mielellään ajattele kovalla työllä aikaansaatuja muotoilujaan innostuneen tarkkaavaisuuden satunnaisena sivutuotteena. Ja on houkuttelevaa ajatella, että nämä ohjeet on tarkoitettu varhaisessa kehitysvaiheessa oleville opiskelijoille, vaiheessa, jonka kypsät teologit ovat ylittäneet niin pitkälle, että voimme nyt tehdä monitehtäviä kiinnittämällä toisen silmän Raamattuun ja toisen omien lausumiemme muotoon.
Mutta Barth kuvasi Jumalan sanaa palvelevan asentoa, ei ajatteluprosessia. Ja hän tarjosi vertauksen, ei määrännyt menetelmää. Saarnasta tai teologiasta ei tule tahatonta huulten liikehdintää.
Kun Barth siirtyy homiletiikasta yleensä varsinaiseen kolminaisuusdogmatiikkaan, hän painottaa nimenomaisesti älykkään parafraasin tarvetta. Isän oma ilmoitus Kristuksessa Hengen kautta on teksti, johon keskitymme, kun taas teologinen muotoilumme kolminaisuusopista on kommentti, jota puhumme.
Sanojen lukeminen ja merkityksen poimiminen
Teologinen muotoilumme ”kääntää ja eksegoi tekstiä. Ja tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että se käyttää muitakin käsitteitä kuin alkuperäisen tekstin käsitteitä. Tuloksena on, että se ei vain toista sitä, mitä siinä on. Selittääkseen sen, mitä siellä on, se asettaa jotain uutta sitä vastaan, mitä siellä on.”
Barth suhtautui teologian työhön aina rehellisenä työnä humanististen tieteiden alalla. Sellaisena se vaatii luovuutta ja innovatiivisuutta ja on arvioinnin ja vertaisarvioinnin kohteena. Mitään tästä ei kiistetä, kun otamme vielä askeleen eteenpäin ja toteamme teologian erityisluonteen vastauksena jumalalliseen ilmoitukseen.
Teologia ei siis tee työtään yksinkertaisesti toistamalla Raamatun sanoja. Se vastaa takaisin sillä, mitä se siellä kuulee, ja vastausta antaessaan teologia voi kuulla ääntelevänsä mitä tahansa ääniä, joita ei löydy tekstistä.
Tämä vastaaminen on teologisen tehtävän kannalta ratkaisevan tärkeää. Se on se, mikä osoittaa, että tapahtuu jotakin muutakin kuin tavujen ulkoa opettelua. Se on se, mikä osoittaa, että yksi teologi on ymmärtänyt oikein ja toinen ei. Se, joka ei ole valmis ottamaan kääntämisen, parafraasin, metafraasin, yhteenvedon ja selityksen riskejä, ei ole vielä ylittänyt teologisen puheen kynnystä.
”On eri asia”, sanoi Francis Turretin, että oppi ”on Raamatussa äänteiden ja tavujen mukaan eli muodollisesti ja abstraktisti; ja eri asia on Raamatussa merkityksen ja merkityssisällön mukaan eli aineellisesti ja konkreettisesti”.”
Turretin ei tarkoita, että on olemassa kahtiajako näiden kahden tavan välillä, joilla totuus ”on Raamatussa”, ikään kuin meidän olisi aina valittava äänen ja merkityksen, muodollisen ja aineellisen välillä. Kaikilla opeilla on oltava jonkinlainen ote tekstistä, vaikka ne on sitten muotoiltava käyttäen muita sanoja, jotka on itse valittu ja käytetty niiden merkityksen vuoksi.
Turretinin käyttämä esimerkki on itse termi teologia. Se ei ole Raamatun sana; Turretin myöntää, että sitä ei ole Raamatussa äänen, vaan ainoastaan merkityksen mukaan. Siitä huolimatta sen osatekijät löytyvät Raamatusta, ja ne tuodaan jopa useaan otteeseen yhteyteen.
Lisäksi Raamattu käyttää useita muitakin termejä ilmaisemaan jotakin teologian kaltaista: opetus, terveen opin muoto, Jumalan koko neuvo ja niin edelleen. Sanan teologia mintiminen (tai sen omaksuminen Raamatun ulkopuolisesta kreikasta) on kyse siitä, että kuuntelemme aktiivisesti Raamattua ja sanomme takaisin, mitä ymmärrämme sillä, mitä kuulemme.
Onko kolminaisuus järkevä vai järkevä?
Vaikka tässä on kyse itse teologian luonteesta, käsite, josta kysymme, ei ole teologia vaan kolminaisuus. Onko raamatullista puhua Kolminaisuudesta? Kun käytämme tätä sanaa, puhummeko järkevästi vai järkevästi? Vaikka Raamatun totuus on Raamattua, niin ovat myös sanat.
Teologisen kielenkäytön on tehtävä hyppäys suorasta raamatullisesta kielestä omaan hyödylliseen sanastoonsa. Sen on siirryttävä ”Kanaanin kielestä” toiseen kieleen. Mutta hyppäyksen yhdestä sanastosta toiseen pitäisi olla lyhyt, ja jälkimmäisen sanaston pitäisi ilmaista riippuvuutensa edellisestä riittävän selvästi, jotta seuraavan sukupolven kielenoppijat eivät unohtaisi, mitä kaikki nämä termit tarkoittavat.
Teologia terminologisine täsmennyksineen, johdonmukaisine systematisointeineen ja loogisine järjestyksineen ei tee parannusta Raamattuun ikään kuin täydellistämällä sitä jotenkin tai onnistumalla sanomaan sen, mitä Raamattu yritti epäonnistuneesti sanoa. Se on riippuvainen Raamatun sanoista, ja sen pitäisi tehdä tämä ilmeiseksi. Puhetapansa puolesta teologia kokonaisuudessaan ja erityisesti trinitaarinen teologia asettuu äänen ja järjen välimaastoon ja on säännöllisessä kosketuksessa molempiin.
Trinitaarinen teologia viljelee sekä Raamatun oman kielen ääntä että noiden sanojen järkeä, jonka uudet tulkitsijat artikuloivat uudelleen. Näin ollen sen tulisi koostua molemmista, käyttää hyväksi sekä Raamatun omaa erehtymätöntä kieltä että sitä erehtyväistä kieltä, jota parhaimmilla yrityksillämme analysoida sitä, mitä Raamattu sanoo.
Barth kuvasi opin täysin luodunoloista, puhtaasti responsiivista luonnetta voimakkain termein: ”Kolminaisuusoppi on kirkon teos, kirjaus sen ymmärryksestä lausumasta tai sen kohteesta, kirjaus sen Jumalan tuntemuksesta tai sen taistelusta erehdystä vastaan ja julistuksensa objektiivisuuden puolesta, kirjaus sen teologiasta ja siinä määrin sen uskosta, ja vain siinä määrin, vain välillisesti, kirjaus ilmoituksesta.”
Teologin vastuu
Kristityt ovat aina väittäneet saaneensa kolminaisuusopin itse Raamatusta. Vaikka he myönsivät, että he olivat tehneet opista selkeämmän, ja myönsivät myös, että he olivat keksineet joukon Raamatun ulkopuolisia termejä auttaakseen heitä artikuloimaan sen selkeämmin ja ytimekkäämmin, he vakuuttivat, että syy siihen, miksi he uskoivat Kolminaisuuteen, oli se, että he löysivät sen Raamatusta.
Joillakin teologisen historian kausilla on saattanut tuntua siltä, että suurin osa tehtävästä työstä on ollut ilmoitetun opin metafyysisten implikaatioiden tarkentamista tai siihen liittyvien periaatteiden havainnollistamista tai uskomuksen analogisten tukipilarien laajentamista. Omana aikanamme trinitaarisen teologian kannalta on kuitenkin tullut ratkaisevan tärkeäksi osoittaa mahdollisimman suoraan, että se on raamatullinen.
Oppi kolmiyhteisestä Jumalasta on tunnettava raamatulliseksi ja osoitettava, että se on raamatullinen. Emme voi tyytyä väittämään, että oppi vain harmonisoi jollakin tavalla muiden raamatullisten teemojen kanssa.
Jos on herännyt epäilys siitä, että on olemassa monia tapoja ilmaista Raamatun ydin, voi olla houkuttelevaa esittää trinitarismi yhtenä monista mahdollisista legitiimeistä kehityskuluista, joiden voidaan katsoa nousevan esiin hermeneuttisten mahdollisuuksien täyteydestä. Saatamme voittaa hyväksyntää trinitaariselle teologialle joksikin suhteellisen moitteettomaksi juuri siksi, että esitämme sen ei-pakottavana ja kontingenttisena, eräänlaisena puolileikillisenä vaihtoehtona monien joukossa, vaikkakin armoitettu syvän perinteen suosiolla.
Nyt ei ole näiden pehmeämpien demonstraatioiden ja vihjailevampien esitysten\ aika. Kulttuureissa, joita leimasi usko ja kuuliaisuus kirkon opetusta kohtaan, todistustaakka saattoi olla mahdollista sälyttää kirkon perinteen varaan.
Mutta traditio oli aina väliaikainen levähdyspaikka, sijaiskärsijä ilmoitukselle ja Raamatun auktoriteetille. Nykyisessä älyllisessä kulttuurissa kristillisen uskon täyden todistusvoiman kolmiyhteiseen Jumalaan on lankeava Raamatun varaan. Jos opin halutaan kukoistavan ja palvelevan oikeaa tehtäväänsä kristillisessä opillisessa ekosfäärissä, sen on perustuttava Raamattuun.
Opi lisää ilmoittautumalla Fred Sandersin opettamalle The Triune God -verkkokurssille.
Tässä videossa Fred Sanders esittelee kurssin: