Amerikka ei ole puhdas demokratia
Jos he eläisivät tänään, useimmat Amerikan perustajista eivät olisi yllättyneitä Donald Trumpin ja Bernie Sandersin vaalimenestyksestä. Trump ja Sanders, joiden kokemus ja poliittiset ehdotukset tekevät heistä epätodennäköisiä ja potentiaalisesti katastrofaalisia presidenttejä, ovat molemmat poliittisten ryhmittymien tuotteita, joista James Madison varoitti Federalistissa nro 10.
”Ryhmittymällä”, kirjoitti Madison, ”ymmärrän joukon kansalaisia, olipa kyseessä sitten enemmistö tai vähemmistö kokonaisuudesta, jotka ovat yhdistyneet yhteen ja joita ajaa jokin yhteinen intohimon tai intressin impulssi, joka on ristiriidassa toisten kansalaisten oikeuksien tai yhteisön pysyvien ja yhteisten etujen kanssa.”
Vaikka intressi saattaa selittää, miksi jotkut äänestäjät suosivat Sandersia – hänen pesulalistallaan lupauksia ilmaisesta terveydenhuollosta ilmaiseen yliopisto-opetukseen – sekä Trumpin että Sandersin vahva kannatus johtui enimmäkseen siitä, että he vetosivat ”yhteiseen intohimon impulssiin”. Sandersin kannattajat paheksuvat sitä, mitä hän kuvaa manipuloiduksi talousjärjestelmäksi, joka hyödyttää vain rikkaita, kun taas Trumpin kannattajat pelkäävät, että maahanmuuttajat varastavat heidän työpaikkansa ja että ulkomaiset johtajat nokkeloittavat epäpäteviä amerikkalaisia virkamiehiä – ja molemmat ryhmät ovat intohimoisia uskomuksissaan.
”Puhtaassa demokratiassa”
”puhdas demokratia”
”ei ole mitään parannuskeinoa ryhmittymisten aiheuttamille pahanteoille”, Madison selitti.” Mutta tasavalta, hän jatkoi, ”jolla tarkoitan hallitusta, jossa edustusjärjestelmä toteutuu, … lupaa sitä parannuskeinoa, jota etsimme”. Laatijat uskoivat, että viileämpi pää vallitsisi, jos kansan impulssit johdettaisiin hallitukseen valittujen edustajien kautta. Itse asiassa edustus oli vain yksi osa perustajaisäntien ratkaisua ryhmittymien aiheuttamiin epäkohtiin. He jakoivat myös hallituksen vallan kolmelle haaralle, perustivat senaatin, jossa osavaltioilla, ei kansalla, on yhtäläinen ääni, perustivat presidentin valintaa varten vaalikollegion suoran kansanäänestyksen sijaan, jakoivat vallan kansallisen ja osavaltioiden hallitusten välillä ja sallivat, että yksilön oikeudet voittaisivat kansallisen (ja myöhemmin osavaltioiden) vallan.
Kirjoittaessaan vuonna 1959 Pulitzer-palkittu toimittaja Felix Morley kysyi: ”Miten on mahdollista … että poliittisesti niin epädemokraattista hallitusmuotoa kuin Yhdysvaltojen hallitusmuotoa kutsutaan kuitenkin tavallisesti ’demokratiaksi’ …”. ?” Seuraavan puolen vuosisadan aikana amerikkalaiset ja johtajamme ovat pitäneet entistä tiukemmin kiinni siitä, että perustuslaillisen hallitusjärjestelmämme keskeinen arvo on demokratia. Sekä Trump että Sanders ovat toistuvasti väittäneet, että järjestelmä on peukaloitu, millä he tarkoittavat sitä, että äänestäjien tahto jotenkin turhautuu. Vaikka Trumpin valitus vaikuttaa hämmentävältä hänen vaalimenestyksensä valossa, meneillään olevat ”dump trump” -manööverit antavat hänelle runsaasti syytä uskoa, että niin sanottu republikaaninen establishment vastustaisi kansan tahtoa, jos se vain keksisi keinon. Sandersin kannattajat ovat ymmärrettävästi turhautuneita Hillary Clintonin menestykseen Sandersin toistuvista esivaalivoitoista huolimatta. Suurin osa hänen johtoasemastaan delegaateissa perustuu superdelegaattien sitoumuksiin, jotka voivat vapaasti sivuuttaa esivaalien äänestäjien tahdon. Tämä voi tuntua Sandersin kannattajista epäoikeudenmukaiselta, mutta se on puhdasta demokratiaa koskeva rajoitus, jota Madison puolusti Federalistissa nro 10.
Jos ne, jotka kirjoittivat ja ratifioivat perustuslain, olisivat nykyään paikalla, harva vastustaisi sitä, että Clintonin superdelegaatit tai juonitteleva republikaaninen establishment rikkovat uskoa amerikkalaisen perustuslaillisuuden ydinperiaatteisiin. Kuten historioitsija Jackson Turner Main totesi kirjoittaessaan ehdotetun perustuslain antifederalistisesta vastustuksesta, Philadelphiaan kokoontuneiden joukossa ei ollut ”ketään, joka olisi selkeästi puhunut demokratian puolesta”. Konfederaation pykälien lyhyen voimassaolon aikana, jolloin osavaltioiden lainsäätäjät toimivat vähin rajoituksin, kehittäjät saivat omakohtaista kokemusta ryhmittymien vaarasta tai siitä, mitä perustajasukupolvi kutsui usein ”massojen siveettömyydeksi”. Tämän seurauksena he suunnittelivat hallituksen, jossa kansalla ei ollut suoraa valtaa ja jossa vain edustajat kongressin alahuoneeseen valittiin kansanäänestyksellä. Ja vaikka seitsemästoista lisäys säätää senaatin jäsenten valitsemisesta kansanvaaleilla, yksittäiset senaattorit edustavat edelleen valtavan epäsuhtaista määrää äänestäjiä.
Jatkuvat ehdotukset luopua vaalikollegiosta kansanäänestyksen hyväksi heijastavat sitkeästi vallitsevaa käsitystä siitä, että me olemme ennen kaikkea demokratia. Trumpin ja Sandersin menestys vahvistaa kuitenkin sen, että puhtaan demokratian kannatus ei ole tänä päivänä vahvempi kuin vuonna 1787.
Faktat ja enemmistön tyrannia pysyvät uhkana kaikkialla siellä, missä demokratia on rajoittamaton. Todistakaa Adolf Hitlerin johtaman Saksan, Robert Mugaben johtaman Zimbabwen, Ferdinand Marcosin johtaman Filippiinien, Hugo Chávezin johtaman Venezuelan, Evo Moralesin johtaman Bolivian ja Vladimir Putinin johtaman Venäjän surulliset kohtalot, jotka kaikki ovat demokraattisesti valittuja johtajia. Winston Churchillin usein siteerattujen sanojen mukaan opetus on, että ”demokratia on huonoin hallintomuoto lukuun ottamatta kaikkia niitä muita hallintomuotoja, joita on ajoittain kokeiltu”. Kuten edellä mainitut esimerkit korostavat, demokratia voi epäonnistua hirvittävin seurauksin.
Demokratian puolesta ei ole kyse siitä, että enemmistöjen pitäisi määritellä yleinen hyvä – että yli puolella äänestäjistä pitäisi olla valta sanella kansalaisilleen. Pikemminkin demokratian puolesta puhuu se, että se antaa yksilöille paremmin kuin mikään muu hallintomuoto mahdollisuuden sanoa mielipiteensä – ilmaista yksityistä vapauttaan – yhteisöä koskevissa päätöksissä. Kuten historioitsija Gordon Wood kirjoittaa teoksessaan The Creation of the American Republic: ”Julkinen vapaus oli siis jokaisen ihmisen yksilöllisen vapauden yhdistämistä kollektiiviseksi hallitusvallaksi, ihmisten henkilökohtaisen vapauden institutionalisointia, jolloin julkinen tai poliittinen vapaus vastasi demokratiaa tai kansan itsensä harjoittamaa hallintoa.” Perustuslain perustajamme suosivat rajoitettua demokratiaa yksilönvapauteen perustuvana mutta vapauden väärinkäytöltä suojautuneena hallitusmuotona. Heidän luoma demokraattinen tasavalta ei suinkaan ole yksityisen vapauden takaaja, mutta se on parasta, mitä he pystyivät tekemään.
Meidän ei kuitenkaan tarvitse luottaa perustajasukupolven uskomuksiin ja kokemuksiin ymmärtääksemme, että rajoitettu demokratia on parempi tie, jos välitämme vapaudesta. Meillä on republikaanisen puolueen asettama demagogi ja demokraattien esivaaleissa itseään sosialistiksi kutsuvan henkilön voimakas esiintyminen muistuttamassa meitä suodattamattoman demokratian vaaroista.
Valitettavasti demokratian omaksuminen perustuslakimme keskeisenä arvona on johtanut siihen, että olemme hyväksyneet hallituksen luonnollisena ja oikeana lopputuloksena usein pelkkien enemmistöjen asettamat vapauden rajoitukset. Emme kyseenalaista sitä, että 55 prosentin äänisaaliin voittamista kutsutaan murskavoitoksi huolimatta siitä, että 45 prosenttia äänestäjistä suosi toista ehdokasta. Juuri päättyneellä esivaalikaudella muutaman tuhannen äänen voitto oikeutti samaan vaali-illan juhlintaan kuin satojen tuhansien äänien voitto. Vaalien voittajat eivät voi vastustaa pallon piikittämistä maalialueelle, koska he hyväksyvät sen, että demokratia on voittaja saa kaiken -kilpailu.
Jos demokratia on kuitenkin perustuslaillisesti rajoitettu, kuten amerikkalainen demokratia on – jossa rajoitettu demokratia hyväksytään sellaiseksi hallintomuodoksi, joka vähiten todennäköisesti loukkaa kansalaisten vapauksia – hävinnyttä ehdokasta äänestäneiden ilmaistuja mieltymyksiä ei vähennetä nollaan. Vaikka perustuslain demokratiaa rajoittavia rajoituksia on heikennetty Yhdysvaltain historian aikana toimeenpanovallan ylilyönneillä, kongressin vallankaappauksilla ja oikeuslaitoksen kunnioittamisella molempia kohtaan yksilön oikeuksien kustannuksella, perustuslaki on edelleen linnake voimakkaita ryhmittymävoimia vastaan.
Esimerkkivaalit ovat kuitenkin eri asia. Ne ovat tärkeiltä osin yksityisasioita, joita ei ohjaa perustuslaki vaan poliittisten puolueiden antamat säännöt. Molempia puolueita on vuosikymmenien ajan painostettu luopumaan savunhuuruisten huoneiden päätöksenteosta puhtaasti demokraattisten kilpailujen hyväksi, joissa niin sanotulla puoluelaitoksella ei ole erityistä vaikutusvaltaa. Kansalaiset valitsevat suoraan edustajat puoluekokouksiin, joissa presidenttiehdokkaat nimetään. Ironista kyllä, juuri demokraattinen puolue olisi pelastunut Sandersin ryhmittymältä savutäytteisen huoneen nykyaikaisella versiollaan. Republikaaneilla, niiden pettymykseksi, jotka näkivät vuoden 2016 kultaisena tilaisuutena vallata Valkoinen talo takaisin, ei ole superdelegaatteja tai muita kansan tahdon rajoituksia, jotka pelastaisivat heidät Donald Trumpilta.
Tietenkään miljoonilla, jotka tukivat Trumpia ja Sandersia esivaaleissa, ei ollut mitään kiinnostusta siihen, että puolueen laitokset pelastaisivat heidät. Kumpikin ryhmittymä tukee ehdokkaitaan yhtä intohimoisesti kuin toinenkin, mikä on juuri se riski, josta Madison varoitti. Poliittisten puolueiden ja vaaleilla valittujen johtajiemme ei toki pitäisi sivuuttaa tai hylätä intohimoa. Tyytymättömyyttä on selvästi paljon sekä vasemmalla että oikealla. Mutta jos usko puhtaaseen demokratiaan saa meidät sallimaan joko vasemmiston tai oikeiston ryhmittymien hallita, olemme uhranneet juuri ne vapaudet, jotka demokratian on tarkoitus säilyttää.