The Korean War 101: Causes, Course, and Conclusion of the Conflict – Association for Asian Studies

The Korean War 101: Causes, Course, and Conclusion of the Conflict – Association for Asian Studies

Download PDF

Pohjois-Korea hyökkäsi Etelä-Koreaan 25. kesäkuuta 1950, mikä sytytti Korean sodan. Kylmän sodan olettamukset ohjasivat Yhdysvaltain johtajien välitöntä reaktiota, sillä he päättelivät välittömästi, että Neuvostoliiton pääministeri Josif Stalin oli määrännyt hyökkäyksen maailmanvalloitussuunnitelmansa ensimmäisenä askeleena. ”Kommunismi”, presidentti Harry S. Truman väitti myöhemmin muistelmissaan, ”toimi Koreassa aivan kuten Hitler, Mussolini ja japanilaiset olivat toimineet kymmenen, viisitoista ja kaksikymmentä vuotta aiemmin”. Jos Pohjois-Korean hyökkäystä ei vastustettaisi, maailma ajautuisi varmasti uuteen maailmansotaan.” Tämä 1930-luvun historian oppitunti esti Trumania tunnustamasta, että tämän konfliktin juuret juontavat juurensa ainakin toisen maailmansodan alkuun, jolloin Korea oli Japanin siirtomaa. Vapauttaminen elokuussa 1945 johti kahtiajakoon ja ennakoitavissa olevaan sotaan, koska Yhdysvallat ja Neuvostoliitto eivät antaneet Korean kansan päättää omasta tulevaisuudestaan.

Ennen vuotta 1941 Yhdysvalloilla ei ollut elintärkeitä intressejä Koreassa, ja sen kohtalo oli sille suurelta osin yhdentekevä.

Ennen vuotta 1941 Yhdysvalloilla ei ollut elintärkeitä intressejä Koreassa, ja se oli suurelta osin yhdentekevä sen kohtalosta. Mutta Pearl Harborin jälkeen presidentti Franklin D. Roosevelt ja hänen neuvonantajansa tunnustivat heti tämän strategisesti tärkeän niemimaan merkityksen Aasian rauhalle ja kannattivat sodan jälkeistä edunvalvontaa Korean itsenäisyyden saavuttamiseksi. Myöhään vuonna 1943 Roosevelt allekirjoitti yhdessä Britannian pääministerin Winston Churchillin ja Kiinan kenraali Chiang Kaishekin kanssa Kairon julistuksen, jossa todettiin, että liittoutuneet ”ovat päättäneet, että aikanaan Koreasta tulee vapaa ja itsenäinen”. Vuoden 1945 alussa pidetyssä Jaltan konferenssissa Stalin kannatti neljän valtakunnan edunvalvontaa Koreassa. Kun Harry S. Trumanista tuli presidentti Rooseveltin kuoleman jälkeen huhtikuussa 1945, Neuvostoliiton laajentuminen Itä-Euroopassa oli kuitenkin alkanut huolestuttaa Yhdysvaltain johtajia. Truman arveli, että atomihyökkäys Japaniin estäisi Neuvostoliiton osallistumisen Tyynenmeren sotaan ja mahdollistaisi Yhdysvaltojen yksipuolisen Korean miehityksen. Hänen uhkapelinsä epäonnistui. Elokuun 8. päivänä Stalin julisti sodan Japanille ja lähetti puna-armeijan Koreaan. Vain se, että Stalin hyväksyi Trumanin yhdennentoista tunnin ehdotuksen niemimaan jakamisesta sotilaalliseen miehitysvyöhykkeeseen So- vietnin ja Yhdysvaltojen välillä kolmekymmentäkahdeksannella leveyspiirillä, pelasti Korean yhdentymiseltä kommunistisen vallan alaisuuteen.

Neuvostoliittolais-amerikkalaisten suhteiden heikkeneminen Euroopassa merkitsi sitä, että kumpikaan osapuoli ei halunnut suostua mihinkään sellaiseen Koreaa koskevaan sopimukseen, joka saattaisi vahvistaa sen vastapuolta.

Yhdysvaltojen sotilasmiehitys eteläisessä Etelä-Koreassa aloitettiin syyskuun kahdeksantena päivänä vuonna 1945. Hyvin vähäisin valmisteluin Washing- ton siirsi kenraaliluutnantti John R. Hodgen komennossa olleen XXIV armeijakunnan Okinawalta Koreaan. Yhdysvaltain miehitysvirkamiehillä, jotka eivät tunteneet Korean historiaa ja kulttuuria, oli nopeasti vaikeuksia ylläpitää järjestystä, koska lähes kaikki korealaiset halusivat välitöntä riippuvuutta. Asiaa ei helpottanut se, että he seurasivat japanilaisen mallin mukaisesti Yhdysvaltain autoritaarista sotilashallintoa. Lisäksi amerikkalaiset miehitysvirkamiehet tukeutuivat englantia puhuvien varakkaiden maanomistajien ja liikemiesten neuvoihin. Monet näistä kansalaisista olivat entisiä Japanin yhteistyökumppaneita, eivätkä he olleet juurikaan kiinnostuneita tavallisten korealaisten uudistusvaatimuksista. Samaan aikaan Neuvostoliiton sotilasjoukot Pohjois-Koreassa toteuttivat alkuvaiheen raiskausten, ryöstelyjen ja pikkurikosten jälkeen politiikkaa, jolla voitettiin kansan tuki. Työskennellessään paikallisten kansankomiteoiden ja paikallisten kommunistien kanssa neuvostoviranomaiset toteuttivat laajoja poliittisia, sosiaalisia ja taloudellisia muutoksia. He myös pakkolunastivat ja rankaisivat maanomistajia ja yhteistyökumppaneita, jotka pakenivat etelään ja lisäsivät kasvavaa hätää Yhdysvaltain alueella. Samaan aikaan neuvostoliittolaiset jättivät huomiotta Yhdysvaltain pyynnöt koordinoida miehityspolitiikkaa ja sallia vapaa liikenne leveyspiirin yli.

Neuvostoliittolais-amerikkalaisten suhteiden heikkeneminen Euroopassa merkitsi sitä, että kumpikaan osapuoli ei halunnut suostua Koreassa mihinkään sellaiseen sopimukseen, joka saattaisi vahvistaa sen vastustajaa. Tämä kävi selväksi, kun Yhdysvallat ja Neuvostoliitto yrittivät toteuttaa elvytettyä edunvalvontasuunnitelmaa Moskovan konferenssin jälkeen joulukuussa 1945. Kahdeksantoista kuukautta kestäneissä kahdenvälisissä neuvotteluissa Koreassa ei päästy sopimukseen edustavasta korealaisten ryhmästä, joka muodostaisi väliaikaisen hallituksen, pääasiassa siksi, että Moskova kieltäytyi neuvottelemasta kommunisminvastaisten poliitikkojen kanssa, jotka vastustivat edunvalvontaa. Samaan aikaan Etelä-Korean poliittinen epävakaus ja taloudellinen heikkeneminen jatkuivat, minkä vuoksi Hodge kehotti vetäytymään. Sodan jälkeinen Yhdysvaltain kotiuttaminen, joka johti puolustusmenojen jatkuvaan vähentämiseen, lisäsi painetta vetäytymiseen. Syyskuussa 1947 yleisesikuntapäälliköt (Joint Chiefs of Staff, JCS) lisäsivät vetäytymisargumentin painoarvoa, kun he ilmoittivat, ettei Korealla ollut strategista merkitystä. Kommunistien vallan kasvaessa Kiinassa Trumanin hallinto ei kuitenkaan halunnut luopua Etelä-Koreasta äkillisesti, sillä se pelkäsi republikaanien arvostelua kotimaassaan ja Yhdysvaltain uskottavuuden vahingoittumista ulkomailla.

Vastausta dilemmaansa etsiessään Yhdysvallat siirsi Korean kiistan Yhdistyneiden Kansakuntien ratkaistavaksi, joka hyväksyi loppuvuodesta 1947 päätöslauselman, jossa kehotettiin järjestämään kansainvälisesti valvotut vaalit, joissa valittaisiin hallitusta hallitsemaan yhdistynyttä Koreaa. Truman ja hänen neuvonantajansa tiesivät, että Neuvostoliitto kieltäytyisi yhteistyöstä. Yhdysvaltojen politiikka hylkäsi kaikki toiveet pikaisesta jälleenyhdistymisestä ja oli siihen mennessä siirtynyt erillisen Etelä-Korean luomiseen, joka kykeni puolustamaan itseään. Yhdysvaltojen painostuksesta Yhdistyneet Kansakunnat valvoi ja vahvisti päteviksi ilmeisen epädemokraattiset vaalit pelkästään etelässä toukokuussa 1948, minkä seurauksena Korean tasavalta perustettiin elokuussa. Neuvostoliitto vastasi samalla tavalla tukemalla Korean demokraattisen kansantasavallan perustamista syyskuussa. Koreoita oli nyt kaksi, ja presidentti Syngman Rhee asetti etelään sortavan, diktatorisen ja antikommunistisen hallinnon, kun taas sota-aikana sissiliikkeen johtaja Kim Il Sung asetti pohjoiseen totalitaarisen stalinistisen mallin poliittista, taloudellista ja sosiaalista kehitystä varten. YK:n päätöslauselmassa vaadittiin sitten Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen vetäytymistä. Joulukuussa 1948 Neuvostoliitto, vastauksena Korean demokraattisen kansantasavallan pyyntöön, veti joukkonsa pois Pohjois-Koreasta.

Etelä-Korean uusi hallitus kohtasi välittömästi väkivaltaista vastustusta, joka huipentui lokakuussa 1948 Yosu-Sunchonin kapinaan. Huolimatta suunnitelmista lähteä etelästä vuoden 1948 loppuun mennessä, Truman lykkäsi sotilaallista vetäytymistä vasta 29. kesäkuuta 1949. Siihen mennessä hän oli hyväksynyt kansallisen turvallisuusneuvoston asiakirjan 8/2, jossa sitouduttiin kouluttamaan, varustamaan ja toimittamaan Korean demokraattisen kansantasavallan turvallisuusjoukot, jotka pystyisivät ylläpitämään sisäistä järjestystä ja estämään Korean demokraattisen kansantasavallan hyökkäyksen. Keväällä 1949 yhdysvaltalaiset sotilasneuvonantajat valvoivat, että ROK:n armeijan taistelukyky parani dramaattisesti. Ne onnistuivat niin hyvin, että sotaisat eteläkorealaiset upseerit alkoivat aloittaa hyökkäyksiä pohjoiseen kolmekymmentäkahdeksannen leveyspiirin yli samana kesänä. Nämä hyökkäykset johtivat suuriin rajaselkkauksiin Pohjois-Korean joukkojen kanssa. Eräänlainen sota oli jo käynnissä niemimaalla, kun Korean konfliktin perinteinen vaihe alkoi 25. kesäkuuta 1950. Pelko siitä, että Rhee saattaisi aloittaa hyökkäyksen jälleenyhdistymisen saavuttamiseksi, selittää, miksi Trumanin hallinto rajoitti Korean demokraattisen kansantasavallan sotilaallisia voimavaroja pidättäytymällä panssarivaunuista, raskaasta tykistöstä ja sotakoneista.

Pyrkiessään hyväksyttyyn hillintään Koreassa Truman pyysi kongressilta kesäkuussa 1949 kolmivuotista rahoitusta Korean demokraattisen kansantasavallan taloudelliselle avulle. Saadakseen tukea sen hyväksymiselle ulkoministeri Dean G. Ache- sonin puheessa National Press Clubille 12. tammikuuta 1950 kuvattiin Etelä-Korean optimistista tulevaisuutta. Kuusi kuukautta myöhemmin arvostelijat syyttivät, että hänen poissulkemisensa Korean demokraattisen kansantasavallan Yhdysvaltojen ”puolustusalueen” ulkopuolelle antoi kommunisteille ”vihreää valoa” hyökkäyksen aloittamiseen. Neuvostoliiton asiakirjoista on kuitenkin käynyt ilmi, että Achesonin sanoilla ei ollut juuri mitään vaikutusta kommunistien hyökkäyssuunnitelmiin. Lisäksi kesäkuuhun 1950 mennessä Yhdysvaltojen politiikka, jonka tavoitteena oli Korean hillitseminen taloudellisin keinoin, näytti menestyvän selvästi. Korean demokraattinen kansantasavalta oli toiminut tarmokkaasti inflaatiokierteen hillitsemiseksi, ja Rheen vastustajat voittivat toukokuun vaaleissa lainsäädäntövallan. Yhtä tärkeää oli, että Korean demokraattisen kansantasavallan armeija oli käytännössä lopettanut sissitoiminnan, mikä uhkasi Etelä-Korean sisäistä järjestystä ja sai Trumanin hallinnon ehdottamaan sotilaallisen avun huomattavaa lisäämistä. Washington oli nyt optimistinen ROK:n selviytymisnäkymien suhteen ja halusi estää perinteisen hyökkäyksen pohjoisesta.

Stalin oli huolissaan Etelä-Korean uhasta Pohjois-Korean selviytymiselle. Koko vuoden 1949 ajan hän kieltäytyi johdonmukaisesti hyväksymästä Kim Il Sungin sinnikkäitä pyyntöjä valtuuttaa hyökkäys Korean demokraattista kuningaskuntaa vastaan. Kommunistien voitto Kiinassa syksyllä 1949 painosti Stalinia osoittamaan tukensa samanlaiselle Korean lopputulokselle. Tammikuussa 1950 hän ja Kim keskustelivat Moskovassa hyökkäyssuunnitelmista, mutta Neuvostoliiton diktaattori ei ollut valmis antamaan lopullista suostumusta. Hän antoi kuitenkin luvan laajentaa Korean demokraattisen kansantasavallan sotilaallisia voimavaroja merkittävästi. Huhtikuussa pidetyssä kokouksessa Kim Il Sung sai Stalinin vakuuttuneeksi siitä, että sotilaallinen voitto olisi nopea ja helppo, koska eteläiset sissit tukivat heitä ja odotettavissa oli kansannousu Rheen hallintoa vastaan. Stalin pelkäsi edelleen Yhdysvaltain sotilaallista väliintuloa ja ilmoitti Kimille, että hän voisi hyökätä vain, jos Mao Zedong hyväksyisi hyökkäyksen. Toukokuussa Kim Il Sung matkusti Pekingiin saadakseen Kiinan kansantasavallan suostumuksen. Merkittävää on, että myös Mao ilmaisi huolensa siitä, että amerikkalaiset puolustaisivat Korean demokraattista kansantasavaltaa, mutta antoi myös vastahakoisen hyväksyntänsä. Kim Il Sungin suojelijat olivat yhtyneet hyväksymään hänen holtittoman sotapäätöksensä.

Korean kansanarmeija (KPA) aloitti aamulla 25. kesäkuuta 1950 sotilaallisen hyökkäyksensä Etelä-Korean valtaamiseksi. Sen sijaan, että Truman olisi välittömästi lähettänyt maajoukkoja, hän hyväksyi ensimmäisenä toimenaan asian siirtämisen YK:n turvallisuusneuvoston käsiteltäväksi, koska hän toivoi, että Korean demokraattisen kansantasavallan armeija pystyisi puolustamaan itseään lähinnä epäsuoralla Yhdysvaltain avustuksella. YK:n turvallisuusneuvoston ensimmäisessä päätöslauselmassa Pohjois-Koreaa kehotettiin hyväksymään tulitauko ja vetäytymään, mutta KPA jatkoi etenemistään. Kesäkuun 27. päivänä annetussa toisessa päätöslauselmassa pyydettiin jäsenmaita antamaan tukea Korean tasavallan puolustukselle. Kaksi päivää myöhemmin Truman, joka oli edelleen optimistinen sen suhteen, että täydellinen sitoutuminen oli vältettävissä, hyväksyi lehdistötilaisuudessa uutistoimittajan kuvauksen konfliktista ”poliisitoimintana”. Hänen toimensa heijastivat olemassa olevaa politiikkaa, jolla pyrittiin estämään kommunistien laajeneminen Aasiassa käyttämättä Yhdysvaltojen sotilaallista voimaa ja siten välttämään puolustusmenojen kasvattaminen. Mutta varhain 30. kesäkuuta hän lähetti vastahakoisesti Yhdysvaltain maajoukkoja Koreaan sen jälkeen, kun kenraali Douglas MacArthur, Yhdysvaltain miehityskomentaja Japanissa, oli neuvonut, että jos näin ei tehtäisi, se merkitsisi kommunistien varmaa tuhoa Korean demokraattisessa kuningaskunnassa.

Kim Il Sungin suojelijat olivat yhtyneet hyväksymään hänen uhkarohkean päätöksensä sodan aloittamisesta.

Seitsemäntenä heinäkuuta 1950 YK:n turvallisuusneuvosto perusti Yhdistyneiden kansakuntien komentokomennuskunnan (YKK), ja se kehotti Trumania nimittämään YKK:n komentajan. Presidentti nimesi välittömästi MacArthurin, jonka oli toimitettava YK:lle määräajoin raportteja sodan kehityksestä. Ministeriö esti sellaisen YK:n komitean perustamisen, jolla olisi ollut suora yhteys YK:n komentajaan, ja sen sijaan se otti käyttöön menettelyn, jossa MacArthur sai ohjeet JCS:ltä ja raportoi sille. Viisitoista jäsenvaltiota liittyi Yhdysvaltojen kanssa ROK:n puolustamiseen, mutta 90 prosenttia joukoista oli eteläkorealaisia ja amerikkalaisia, ja Yhdysvallat toimitti aseita, varusteita ja logistista tukea. Näistä amerikkalaisten sitoumuksista huolimatta YK:n joukot kärsivät aluksi useita tappioita. Heinäkuun 20. päivään mennessä KPA murskasi viisi yhdysvaltalaista pataljoonaa edetessään sata mailia etelään Soulista, Korean demokraattisen kansantasavallan pääkaupungista. Pian UNC:n joukot pysäyttivät KPA:n lopulta Pusan Perimeterissä, joka on suorakulmainen alue niemimaan kaakkoiskulmassa.

Syyskuun 11. päivänä 1950 Truman oli hyväksynyt NSC-81:n, suunnitelman kolmekymmentäkahdeksannen leveyspiirin ylittämisestä ja Korean väkisin yhdistämisestä

Huolimatta UNC:n epätoivoisesta tilanteesta heinäkuun aikana MacArthur kehitti suunnitelmia vastahyökkäyksestä koordinoidusti vihollisen linjojen taakse tapahtuvan amfibialaskeutumisen kanssa, joka mahdollisti hänen ”sommittelevan ja yhdistävän” Korean. Ulkoministeriön virkamiehet alkoivat lobata väkisin tapahtuvaa jälleenyhdistämistä, kun UNC ryhtyi hyökkäykseen, ja väittivät, että Yhdysvaltojen olisi tuhottava KPA ja järjestettävä vapaat vaalit hallitusta varten, joka hallitsisi yhdistynyttä Koreaa. JCS:llä oli vakavia epäilyjä siitä, oliko maihinnousu Inchonin satamaan, joka sijaitsi parikymmentä mailia Soulista länteen, järkevää kapeiden kulkuyhteyksien, korkeiden vuorovesien ja merivallien vuoksi, mutta 15. syyskuuta toteutettu operaatio onnistui näyttävästi. Sen ansiosta Yhdysvaltain kahdeksas armeija pystyi murtautumaan Pusanista ja etenemään pohjoiseen yhdistyäkseen X-joukkojen kanssa, vapauttamaan Soulin kaksi viikkoa myöhemmin ja lähettämään KPA:n takaisin Pohjois-Koreaan. Kuukautta aiemmin hallinto oli hylännyt alkuperäisen sotatavoitteensa, joka oli pelkkä vallitsevan tilanteen palauttaminen. Syyskuun 11. päivänä 1950 Truman oli hyväksynyt NSC-81:n, suunnitelman kolmekymmentäkahdeksannen leveyspiirin ylittämisestä ja Korean väkivaltaisesta jälleenyhdistämisestä.

Korean demokraattiseen kansantasavaltaan hyökkääminen oli uskomaton kömmähdys, joka muutti kolmen kuukauden sodan kolme vuotta kestäväksi. Yhdysvaltain johtajat olivat ymmärtäneet, että vihamielisyyksien jatkaminen uhkasi Neuvostoliiton tai Kiinan tuloa, ja siksi NSC- 81 sisälsi varotoimenpiteen, jonka mukaan pohjoisimpiin maakuntiin siirtyisi vain korealaisia yksiköitä. Lokakuun 2. päivänä Kiinan ulkoministeri Zhou Enlai varoitti Intian suurlähettilästä, että Kiina puuttuisi tilanteeseen Koreassa, jos Yhdysvaltain joukot ylittäisivät leveyspiirin, mutta Yhdysvaltain virkamiehet uskoivat, että hän bluffasi. YK:n hyökkäys alkoi 7. lokakuuta sen jälkeen, kun YK oli hyväksynyt päätöslauselman, jossa MacArthur valtuutettiin ”varmistamaan vakaat olosuhteet koko Koreassa”. Wake Islandilla 15. lokakuuta pidetyssä kokouksessa MacArthur vakuutti Trumanille, että Kiina ei astuisi sotaan, mutta Mao oli jo päättänyt puuttua asiaan tultuaan siihen tulokseen, että Peking ei voinut sietää Yhdysvaltojen haasteita alueelliselle uskottavuudelleen. Hän halusi myös korvata Korean demokraattiselle kansantasavallalle sen, että se oli lähettänyt tuhansia sotilaita taistelemaan Kiinan sisällissotaan. Elokuun 5. päivänä Mao antoi koillisen sotilaspiirin komentajalleen ohjeet valmistautua operaatioihin Koreassa syyskuun kymmenen ensimmäisen päivän aikana. Tämän jälkeen Kiinan diktaattori vaimensi ne avustajat, jotka vastustivat väliintuloa.

Lokakuun 19. päivänä kenraali Peng Dehuain komennossa olevat Kiinan kansan vapaaehtoisten (CPV) yksiköt ylittivät Yalu-joen. Viisi päivää myöhemmin MacArthur määräsi hyökkäyksen Kiinan rajalle Yhdysvaltain joukkojen etunenässä. Kun JCS kyseenalaisti tämän NSC-81:n rikkomisen, MacArthur vastasi, että hän oli keskustellut tästä toiminnasta Trumanin kanssa Wake Islandilla. Koska JCS oli ollut väärässä epäillessään Inchonia, se pysyi tällä kertaa hiljaa. MacArthurin esimiehet eivät myöskään vastustaneet sitä, että hän päätti säilyttää jaetun komennon. Jopa YK:n ja CPV:n joukkojen ensimmäisen yhteenoton jälkeen 26. lokakuuta kenraali pysyi äärimmäisen luottavaisena. Viikkoa myöhemmin kiinalaiset hyökkäsivät jyrkästi eteneviä YK:n ja ROK:n joukkoja vastaan. Vastauksena MacArthur määräsi ilmaiskut Yalun siltoihin pyytämättä Washingtonin hyväksyntää. Kun JCS sai tietää tästä, se kielsi hyökkäykset odottaen Trumanin hyväksyntää. Tämän jälkeen MacArthur pyysi, että Yhdysvaltain lentäjät saisivat luvan ”kuumaan takaa-ajoon” Mantšuriaan pakenevia viholliskoneita vastaan. Hän raivostui kuultuaan, että britit olivat edistämässä YK:n ehdotusta YK:n hyökkäyksen pysäyttämisestä hyvissä ajoin ennen Yalu-jokea sodan välttämiseksi Kiinan kanssa, sillä hän piti toimenpidettä rauhoitteluna.

Marraskuun 24. päivänä MacArthur käynnisti ”Kotiin jouluun mennessä -hyökkäyksensä”. Seuraavana päivänä CPV hyökkäsi vastahyökkäykseen joukoittain, mikä sai YK:n joukot vetäytymään kaoottisesti etelään ja sai Trumanin hallinnon välittömästi harkitsemaan Korean tulitauon tavoittelua. Useissa julkisissa lausunnoissaan MacArthur ei syyttänyt takaiskuista itseään vaan epäviisaita komentorajoituksia. Vastauksena Truman hyväksyi Yhdysvaltain virkamiehille osoitetun ohjeen, jonka mukaan kaikki sotaa koskevat kommentit edellyttivät ulkoministeriön hyväksyntää. Myöhemmin samassa kuussa MacArthur esitti nelivaiheisen ”voittosuunnitelman” kommunistien kukistamiseksi – Kiinan rannikon merisaarto, lupa pommittaa sotilaallisia laitoksia Mantšuriassa, Tšiang Kai-šekin kansallismielisten joukkojen sijoittaminen Koreaan ja hyökkäyksen käynnistäminen Manner-Kiinaan Taiwanista käsin. Myöhemmistä kieltämisistä huolimatta JCS harkitsi näiden toimien toteuttamista ennen kuin se sai suotuisat taistelukenttäraportit.

Vuoden 1951 alussa kenraaliluutnantti Matthew B. Ridgway, Yhdysvaltain kahdeksannen armeijan uusi komentaja, pysäytti kommunistien etelän etenemisen. Pian YK:n vastahyökkäykset palauttivat taistelulinjat kolmekymmentäkahdeksannen leveyspiirin pohjoispuolelle. Maaliskuussa MacArthur, joka oli turhautunut siihen, että Washington kieltäytyi kiihdyttämästä sotaa, esitti kommunisteille välittömän antautumisvaatimuksen, joka sabotoi suunnitellun tulitaukoa koskevan aloitteen. Truman moitti kenraalia, mutta ei kutsunut häntä takaisin. Huhtikuun 5. päivänä edustajainhuoneen republikaanien vähemmistöjohtaja Joseph W. Martin Jr. luki MacArthurin kirjeen kongressissa ja arvosteli jälleen kerran hallinnon pyrkimyksiä rajoittaa sotaa. Truman väitti myöhemmin, että tämä oli ”viimeinen pisara”. Huhtikuun 11. päivänä presidentti erotti huippuneuvonantajien yksimielisellä tuella MacArthurin ja perusteli tekoaan puolustamalla perustuslaillista periaatetta, jonka mukaan armeijaa valvottiin siviilivoimin, mutta eräs toinen seikka saattoi vaikuttaa Trumaniin vielä enemmän. JCS oli seurannut kommunistien sotilaallista voimistumista Itä-Aasiassa ja katsoi, että YK:n luotettavalla komentajalla pitäisi olla pysyvä valtuus vastata Neuvostoliiton tai Kiinan eskaloitumiseen, mukaan luettuna Tyynenmeren etuvartiotukikohtiin sijoitettujen ydinaseiden käyttö. Truman ja hänen neuvonantajansa sekä Yhdysvaltain liittolaiset suhtautuivat epäluuloisesti MacArthuriin peläten, että hän saattaisi provosoida välikohtauksen sodan laajentamiseksi.

MacArthurin kutsuminen takaisin sytytti julkisen kritiikin myrskyn sekä Trumania että sotaa kohtaan. Kenraali palasi rastinauhaparaateihin, ja 19. huhtikuuta 1951 hän piti televisioidun puheen kongressin yhteiselle istunnolle puolustaen toimintaansa ja esitti tämän nyt kuuluisaksi tulleen väitteen: ”Sodassa voittoa ei voi korvata millään.” Senaatin sekakomitean kuulemistilaisuuksissa, jotka koskivat hänen erottamistaan toukokuussa, MacArthur kiisti syyllistyneensä alistamiseen. JCS:n puheenjohtaja kenraali Omar N. Bradley esitti hallinnon perustelut ja väitti, että MacArthurin ehdotusten toteuttaminen johtaisi ”väärään sotaan, väärässä paikassa, väärään aikaan ja väärän vihollisen kanssa”. Samaan aikaan huhtikuussa kommunistit käynnistivät ensimmäisen kahdesta suurhyökkäyksestä viimeisessä yrityksessään pakottaa YK:t pois niemimaalta. Toukokuun päättyessä CPV ja KPA olivat kärsineet valtavia tappioita, ja YK:n vastahyökkäys palautti sitten rintaman leveyspiirin pohjoispuolelle, mikä sai Pekingin ja Pjongjangin vakuuttuneiksi siitä, että tulitauon tavoittelu oli välttämätöntä, kuten Washingtonissa oli jo käynyt. Sotaa käyvät osapuolet suostuivat aloittamaan tulitaukoneuvottelut 10. heinäkuuta Kaesongissa, puolueettomassa paikassa, jonka kommunistit valtasivat vilpillisesti ensimmäisen istunnon aattona.

Pohjois-Korea ja Kiina loivat alussa katkeran ilmapiirin, jossa he houkuttelivat propagandapisteiden saamiseksi, mutta YK:n puolustusliitto UNC nosti ensimmäisen merkittävän esteen ehdotuksellaan demilitarisoidusta vyöhykkeestä, joka ulottuisi syvälle Pohjois-Korean sisään. Tärkeämpää on, että sen jälkeen kun neuvottelut siirrettiin Panmunjomiin lokakuussa, edistyttiin nopeasti lähes kaikkien ongelmien ratkaisemisessa, mukaan lukien demilitarisoidun vyöhykkeen perustaminen taistelulinjojen varrelle, aselevon noudattamisen valvontamenettelyt ja sodanjälkeinen poliittinen konferenssi, jossa keskusteltaisiin ulkomaisten joukkojen vetäytymisestä ja jälleenyhdistymisestä. Aselepo olisi voitu solmia kymmenen kuukautta neuvottelujen aloittamisen jälkeen, elleivät neuvottelijat olisi ajautuneet umpikujaan sotavankien asemasta. Kommunistit hylkäsivät YK:n ehdotuksen, jonka mukaan sotavankien palauttaminen ei olisi ollut pakollista, ja vaativat noudattamaan Geneven yleissopimusta, jonka mukaan kaikki sotavangit oli palautettava. Peking ja Pjongjang syyllistyivät tekopyhyyteen tässä asiassa, koska ne altistivat YK:n vankeja sanoinkuvaamattomalle huonolle kohtelulle ja indoktrinaatiolle.

Huhtikuun 11. päivänä presi- dentti erotti huippuneuvonantajien yksimielisellä tuella MacArthurin.

Truman määräsi, että YK:n valtuuskunnan oli omaksuttava jyrkkä kanta sitä vastaan, etteivät kommunistivangit palautettaisi kommunistisia vankeja Kiinaan ja Pohjois-Koreaan vastoin niiden tahtoa. ”Emme osta aselepoa”, hän vaati, ”luovuttamalla ihmisiä teurastettaviksi tai orjiksi”. Vaikka Truman epäilemättä uskoi kantansa moraaliseen oikeellisuuteen, hän ei ollut tietämätön siitä propaganda-arvosta, joka saatiin kommunistivankien loikkaamisesta ”vapaaseen maailmaan”. Hänen neuvonantajansa kuitenkin salasivat häneltä todisteita, jotka olivat ristiriidassa tämän arvion kanssa. Valtaosa pohjoiskorealaisista sotavangeista oli itse asiassa eteläkorealaisia, jotka joko liittyivät vapaaehtoisesti tai heidät oli värvätty KPA:han. Tuhannet kiinalaiset sotavangit olivat kansallissodan päätyttyä Kiinassa loukkuun jääneitä nationalistisotilaita, joilla oli nyt mahdollisuus paeta Taiwaniin. Kiinan kansallismieliset vartijat YK:n sotavankileireillä käyttivät terroristisia ”uudelleenkoulutustaktiikoita” pakottaakseen vangit kieltäytymään kotiuttamisesta; vastarinnan tehneet olivat vaarassa saada pahoinpitelyjä tai kuolla, ja kotiutettaviin tatuoitiin jopa kommunisminvastaisia iskulauseita.

Marraskuussa 1952 vihaiset amerikkalaiset valitsivat Dwight D. Eisenhowerin presidentiksi suurelta osin siksi, että he odottivat hänen lopettavan hyvin epäsuosituksi tulleen ”herra Trumanin sodan”. Täyttääkseen kampanjalupauksensa entinen kenraali vieraili joulukuun alussa Koreassa ja totesi, että uudet maahyökkäykset olisivat turhia. Samaan aikaan YK:n yleiskokous vaati puolueetonta komissiota ratkaisemaan sotavankien kotiuttamista koskevan kiistan. Sen sijaan, että Eisenhower olisi hyväksynyt suunnitelman, hän harkitsi tammikuussa 1953 virkaan astuttuaan vakavasti uhkaavansa Kiinaa ydinhyökkäyksellä ratkaisun aikaansaamiseksi. Merkkinä uudesta päättäväisyydestään Eisenhower ilmoitti 2. helmikuuta, että hän määräsi Yhdysvaltojen seitsemännen laivaston siirtämisen pois Taiwanin salmesta, mikä merkitsi sitä, että hän tuki kansallismielisten hyökkäystä mantereelle. Kiinaan vaikutti enemmän sodan tuhoisa vaikutus. Kesään 1952 mennessä Kiinan kansantasavallalla oli valtavia sisäisiä talousongelmia, ja se päätti todennäköisesti solmia rauhan, kun Truman oli jättänyt virkansa. Suuri elintarvikepula ja fyysiset tuhot saivat Pjongjangin kannattamaan aselepoa vieläkin aikaisemmin.

Väliaikainen aselepo lopetti taistelut Koreassa 27. heinäkuuta 1953.

Viime vuonna 1953 Kiina ja Pohjois-Korea olivat valmiita jatkamaan aseleponeuvotteluja, mutta kommunistit pitivät parempana sitä, että amerikkalaiset tekisivät ensimmäisen siirron. Se tapahtui 22. helmikuuta, kun YK ehdotti Punaisen Ristin ehdotusta toistaen sairaiden ja haavoittuneiden vankien vaihtoa. Tällä ratkaisevalla hetkellä Stalin kuoli 5. maaliskuuta. Sen sijaan, että hänen seuraajansa olisivat lannistaneet Kiinan kansantasavaltaa ja Korean demokraattista kansantasavaltaa, kuten Stalin oli tehnyt, hänen seuraajansa rohkaisivat niitä toimimaan rauhantahtoisesti. Maaliskuun 28. päivänä kommunistinen osapuoli hyväksyi YK:n ehdotuksen. Kaksi päivää myöhemmin Zhou Enlai ehdotti julkisesti kotiuttamisen hylkäävien vankien siirtämistä puolueettomaan valtioon. Operaatio Little Switch, sairaiden ja haavoittuneiden vankien vaihto, alkoi 20. huhtikuuta, ja kuusi päivää myöhemmin neuvottelut jatkuivat Panmunjomissa. Tulitaukosopimuksen lopullisista yksityiskohdista syntyi jyrkkiä erimielisyyksiä. Eisenhower vaati myöhemmin, että Kiinan kansantasavallan oli hyväksyttävä Yhdysvaltojen ehdot sen jälkeen, kun ulkoministeri John Foster Dulles oli toukokuussa ilmoittanut Intian pääministerille, että ilman edistystä tulitauon aikaansaamisessa Yhdysvallat lakkauttaisi sodankäyntiä koskevat rajoitukset. Hänen väitteensä tueksi ei ole toistaiseksi tullut esiin mitään asiakirjallisia todisteita.

Alkuvuoteen 1953 mennessä sekä Washington että Peking halusivat selvästi aselepoa, koska he olivat kyllästyneet taloudellisiin rasitteisiin, sotilaallisiin tappioihin, poliittisiin ja sotilaallisiin rajoituksiin, huoliin sodan laajenemisesta sekä liittolaisten ja maailmanyhteisön painostukseen lopettaa umpikujaan ajautunut konflikti. Sota-ajan kysymysten jatkuva virta uhkasi aiheuttaa peruuttamatonta vahinkoa Yhdysvaltojen suhteille sen liittolaisiin Länsi-Euroopassa ja liittoutumattomiin YK:n jäseniin. Toukokuussa 1953 Yhdysvaltojen pommitukset Pohjois-Korean patoja ja kastelujärjestelmää vastaan saivat aikaan maailmanlaajuisen kritiikinpurkauksen. Myöhemmin samassa kuussa ja kesäkuun alussa KPV teki voimakkaita hyökkäyksiä Korean tasavallan puolustusasemia vastaan. Kaukana pelottelusta Peking osoitti näin jatkuvaa päättäväisyyttään ja käytti sotilaallisia keinoja saadakseen vastustajansa tekemään myönnytyksiä lopullisista ehdoista. Ennen kuin sodan osapuolet ehtivät allekirjoittaa sopimuksen, Rhee yritti torpedoida lähestyvän aselevon vapauttamalla 27 000 pohjoiskorealaista sotavankia. Eisenhower osti Rheen hyväksymään tulitauon lupauksilla taloudellisesta avusta ja keskinäisestä turvallisuussopimuksesta.

Aselepo lopetti taistelut Koreassa 27. heinäkuuta 1953. Sittemmin korealaiset ovat pitäneet sotaa lähihistoriansa toiseksi suurimpana tragediana Japanin siirtomaavallan jälkeen. Sen lisäksi, että se aiheutti tuhoa ja kolme miljoonaa kuolonuhria, se myös vahvisti homogeenisen yhteiskunnan jakautumisen kolmentoista vuosisadan yhtenäisyyden jälkeen ja erotti pysyvästi miljoonia perheitä. Samaan aikaan Yhdysvaltojen sota-ajan menot käynnistivät Japanin talouden, mikä johti sen nousuun maailmanvallaksi. Korealaiset joutuivat sen sijaan kestämään elävää tragediaa jälleenyhdistymisen kaipuusta, kun diplomaattiset jännitteet ja sotilaalliset yhteenotot demilitarisoidulla vyöhykkeellä jatkuivat 2000-luvulle asti.

Korean sota muokkasi dramaattisesti myös maailmanpolitiikkaa. Vastauksena Yhdysvaltain johtajat lisäsivät huomattavasti puolustusmenoja, vahvistivat Pohjois-Atlantin liiton sotilaallisesti ja painostivat Länsi-Saksan uudelleen aseistamista. Aasiassa konflikti pelasti Chiangin hallinnon Taiwanissa ja teki Etelä-Koreasta Yhdysvaltain pitkäaikaisen asiakkaan. Yhdysvaltojen suhteet Kiinaan olivat myrkylliset kahdenkymmenen vuoden ajan, erityisesti sen jälkeen, kun Washington sai Yhdistyneet Kansakunnat tuomitsemaan Kiinan kansantasavallan hyökkäyksestä Koreassa. Ironista kyllä, sota auttoi Maon hallintoa vahvistamaan valtaansa Kiinassa ja nosti samalla sen alueellista arvovaltaa. Vastauksena Yhdysvaltain johtajat, jotka toimivat sen perusteella, mitä he pitivät Korean ensisijaisena opetuksena, turvautuivat sotilaallisiin keinoihin vastatakseen haasteeseen, millä oli katastrofaaliset seuraukset Việt Namissa.

.