Vaatimustenmukaisuus ja konformismi
Konformismilla tarkoitetaan käyttäytymisen tai uskomusten muutosta kohti ryhmän normia, joka on seurausta ryhmän vaikutuksesta yksilöön. Kuten tämä määritelmä osoittaa, konformismi on eräänlaista sosiaalista vaikuttamista, jonka kautta ryhmän jäsenet tulevat jakamaan samanlaiset uskomukset ja käyttäytymisnormit. Siihen sisältyvät prosessit, joiden avulla ryhmän jäsenet lähentyvät tiettyä uskomus- tai käyttäytymisnormia, sekä paineet, joita he kohdistavat toisiinsa näiden normien noudattamiseksi. Vaatimustenmukaisuus on käyttäytymisen mukautumista palkkioiden saamiseksi tai rangaistusten välttämiseksi (Kelman 1958). Koska joku voi käyttäytymisellään noudattaa ryhmän standardia ilman, että hän itse uskoo siihen, termiä käytetään usein viittaamaan myös sellaiseen mukautumiseen, joka on pikemminkin julkista kuin yksityistä. Konformismilla voidaan viitata myös käyttäytymisen mukautumiseen toisen, erityisesti auktoriteetin, pyyntöön tai vaatimukseen.
Yhdysvaltojen kaltaisessa individualistisessa yhteiskunnassa konformismilla on negatiivinen merkitys (Markus ja Kitiyama 1994). Yhdenmukaisuus on kuitenkin perustavanlaatuinen sosiaalinen prosessi, jota ilman ihmiset eivät kykenisi järjestäytymään ryhmiksi ja toimimaan tehokkaasti kollektiivisuutena. Jotta ihmiset voisivat koordinoida käyttäytymistään niin, että he voivat järjestäytyä ja työskennellä yhdessä ryhmänä, heidän on kehitettävä ja noudatettava käyttäytymisnormeja, jotka tekevät toistensa toiminnasta vastavuoroisesti ennustettavaa. Pelkkä kadulla ajaminen olisi lähes mahdotonta, jos useimmat ihmiset eivät noudattaisi ajamista organisoivia ryhmänormeja.
Soveltuvuus on myös prosessi, joka asettaa rajat ryhmien välille. Konformisuusprosessin kautta yhden ryhmän jäsenistä tulee toistensa kaltaisia ja toisen ryhmän jäsenistä erilaisia. Tämä puolestaan luo ihmisille yhteisen sosiaalisen identiteetin erottuvan ryhmän jäseninä. Jatkuvasti muuttuvien olosuhteiden paineessa sosiaaliset ryhmät, kuten perheet, vertaisryhmät, liikeyritykset ja kansakunnat, ylläpitävät omaleimaisia kulttuurisia uskomuksiaan ja kohtuullisen vakaita sosiaalisia rakenteitaan vain konformisuusprosessien jatkuvan toiminnan avulla.
Ehkä juuri siksi, että konformisuus on välttämätön sosiaaliselle järjestäytymiselle, se näyttää olevan yleismaailmallinen inhimillinen ilmiö. Konformismin taso vaihtelee kuitenkin kulttuureittain. Kollektivistisissa kulttuureissa (esim. Japani), joissa korostetaan yksilöiden keskinäistä riippuvuutta, on korkeampi konformismin taso kuin individualistisissa kulttuureissa (esim. Yhdysvallat), joissa korostetaan yksilöiden itsenäisyyttä (Bond ja Smith 1996).
Vaikka se onkin välttämätöntä, konformismiin liittyy aina konflikti ryhmän normin ja vaihtoehtoisen uskomuksen tai käyttäytymisen välillä (Asch 1951; Moscovici 1985). Fyysisen ja psykologisen selviytymisensä vuoksi ihmiset tarvitsevat ja haluavat kuulua sosiaalisiin ryhmiin. Tätä varten heidän on kuitenkin hillittävä uskomustensa ja käyttäytymisensä moninaisuutta ja riippumattomuutta. Tietämättään ihmiset omaksuvat yleensä vapaaehtoisesti ryhmän kannan. Toisinaan yksilöt kuitenkin uskovat jonkin vaihtoehdon olevan ryhmän normia parempi ja kärsivät tuskallisesta konfliktista, kun heitä painostetaan mukautumaan.
Joskus poikkeava, poikkeava vaihtoehto on todellakin ryhmän normia parempi, koska se tarjoaa paremman vastauksen ryhmän olosuhteisiin. Innovaatio ja muutos ovat yhtä tärkeitä ryhmän sopeutumis- ja selviytymiskyvylle kuin konformismi. Itse asiassa poikkeava jäsen voi vaikuttaa enemmistön mielipiteeseen, vaikka enemmistö painostaa poikkeavaa jäsentä mukautumaan. Kuten Irving Janis (1972) huomauttaa analysoidessaan ”ryhmäajattelua”, mukautumispaineet voivat kuitenkin kasvaa niin voimakkaiksi, että ne hiljentävät vaihtoehtoiset mielipiteet ja tukahduttavat ryhmän kyvyn analysoida kriittisesti kohtaamiaan ongelmia ja vastata niihin. Konformismi on siis kaksiteräinen miekka. Se antaa ihmisille mahdollisuuden yhdistyä yhteisiä pyrkimyksiä varten, mutta se maksaa mahdollisen innovaation hinnan.
KONFORMITEETTIKOKEET
Konformiteetin yhteiskuntatieteellinen tutkimus alkoi Muzafer Sherifin (1936) uraauurtavista kokeista. Ne havainnollistavat kauniisti sitä helppoa, lähes tiedostamatonta tapaa, jolla ihmiset ryhmissä vaikuttavat toisiinsa tullakseen samanlaisiksi. Sherif hyödynsi autokineettistä efektiä, joka on visuaalinen illuusio, joka saa pimeässä huoneessa paikallaan olevan valopisteen näyttämään liikkuvan. Sherif pyysi koehenkilöitä kokeissaan arvioimaan, kuinka pitkälle valo liikkui.
Kun henkilöt arvioivat valoa yksin, heidän arvionsa olivat usein varsin erilaisia. Eräässä koeolosuhteessa koehenkilöt kuitenkin tarkastelivat valoa kahden tai kolmen muun kanssa ja antoivat arvionsa ääneen, jolloin he saivat kuulla toistensa arviot. Tässä ryhmätilanteessa henkilöt antoivat aluksi samanlaisia arvioita, jotka olivat samankaltaisia keskenään, ja lähenivät nopeasti yhteen ryhmäarvioon. Eri ryhmät päätyivät hyvin erilaisiin arvioihin, mutta kaikki ryhmät kehittivät yksimielisen arvion, joka pysyi vakaana ajan myötä.
Kolmen yhteisen istunnon jälkeen ryhmän jäsenet jaettiin. Yksin testatessaan he käyttivät edelleen ryhmänsä standardia henkilökohtaisten arvioidensa ohjaamiseen. Tämä osoittaa, että ryhmän jäsenet eivät olleet pelkästään saaneet toisiaan mukautumaan ulkoiseen käyttäytymiseen. He olivat vaikuttaneet toistensa varsinaiseen käsitykseen valosta niin, että he uskoivat ryhmäarvion olevan tarkin arvio todellisuudesta.
Toisessa tilassa Sherif testasi koehenkilöt ensin yksin, jotta he kehittäisivät henkilökohtaiset standardit arvioitaan varten. Sitten hän kokosi yhteen kaksi tai kolme henkilöä, joiden henkilökohtaiset standardit poikkesivat suuresti toisistaan, ja testasi heitä ryhmässä. Kolmen ryhmäistunnon aikana yksilölliset arviot yhdistyivät ryhmävakioksi. Näin ollen, vaikka osallistujilla oli vakiintuneet henkilökohtaiset arviointistandardit, pelkkä altistuminen toisten erilaisille arvioille vaikutti siihen, että he vähitellen hylkäsivät toisistaan poikkeavat näkemyksensä yhtenäisen ryhmätason hyväksi. Tämä tapahtui huolimatta tilanteesta, jossa koehenkilöillä, jotka kaikki olivat toisilleen vieraita, ei ollut valtaa toisiinsa nähden ja jossa he olivat vain minimaalisesti järjestäytyneet ryhmäksi.
Sherifin koe viittaa siihen, että mukautumispaineet ryhmissä ovat hienovaraisia ja äärimmäisen voimakkaita. Kriitikot huomauttivat kuitenkin nopeasti, että autokineettisen tilanteen äärimmäinen epäselvyys saattaa olla vastuussa Sherifin tuloksista. Tällaisessa monitulkintaisessa tilanteessa osallistujilla on vain vähän perusteita henkilökohtaisille tuomioilleen, joten ei ehkä ole yllättävää, että he kääntyvät toisten puoleen auttaakseen heitä päättämään, mitä ajatella. Mukautuvatko ihmiset, kun tehtävä on selkeä ja yksiselitteinen? Alistuvatko he ryhmän konsensukseen, jos on ilmeistä, että konsensus on väärä? Näitä kysymyksiä Solomon Asch (1951, 1956) käsitteli klassisissa kokeissaan.
Yksiselitteisyyden poistamiseksi Asch käytti selkeitä arviointitehtäviä, joissa koehenkilöt valitsivat, kumpi kolmesta vertailuviivasta oli samanpituinen kuin standardiviiva. Oikeat vastaukset olivat niin selviä, että yksin työskentelevät henkilöt saavuttivat 98 prosentin tarkkuuden. Samoin kuin Sherifin kokeessa, Aschin koehenkilöt antoivat tuomionsa seitsemän tai yhdeksän vertaisensa läsnä ollessa (kaikki osallistujat olivat miespuolisia yliopisto-opiskelijoita). Kunkin ryhmän ainoa naiivi koehenkilö ei tiennyt, että kaikki muut ryhmän jäsenet olivat kokeen suorittajan liittolaisia. Seitsemässä kokeessa kahdestatoista he antoivat yksitellen väärän vastauksen, kun koehenkilöt ilmoittivat tuomionsa yksi kerrallaan. Tilanne oli järjestetty niin, että naiivi koehenkilö antoi tuomionsa aina liittolaisten jälkeen.
Koehenkilö asetettiin tässä absoluuttiseen ristiriitaiseen asemaan. Pitäisikö hänen pysyä siinä, minkä hän tietää olevan totta, vai yhtyä muiden yksimieliseen mielipiteeseen? Kolmanneksessa tapauksista koehenkilöt rikkoivat omien aistiensa todisteita ollakseen samaa mieltä ryhmän kanssa.
Aschin kokeet osoittivat selvästi, että ihmiset tuntevat painetta mukautua ryhmän standardeihin silloinkin, kun he tietävät standardien olevan vääriä. On hämmästyttävää, että Asch, kuten Sherif, sai nämä tulokset minimaalisessa ryhmätilanteessa. Ryhmän jäsenet olivat tuntemattomia ihmisiä, jotka merkitsivät toisilleen vain vähän. Silti he käyttivät huomattavaa vaikutusvaltaa toisiinsa pelkästään olemalla yhdessä samassa tilanteessa. Koska Aschin koejärjestely on dramaattisella tavalla korostanut yksilöiden ja ryhmien väliseen konformismiin liittyvää ristiriitaa, siitä on tullut konformismin tutkimisen paradigma.
NORMATIIVINEN JA INFORMAATIIVINEN VAIKUTTAMINEN
Sherifin ja Aschin hätkähdyttävät tulokset herättivät räjähdysmäisen määrän tutkimuksia, joiden tarkoituksena on selittää, miten konformismia tapahtuu (ks. katsaukset Kiesler ja Kiesler 1976, Cialdini ja Trost 1998). Nyt on selvää, että kyse on kahdesta analyyttisesti erilaisesta vaikutusprosessista. Jompikumpi tai molemmat voivat tuottaa mukautumista tietyssä tilanteessa. Morton Deutsch ja Harold Gerard (1955) nimesivät nämä informaatiovaikuttamiseksi ja normatiiviseksi vaikuttamiseksi.
Informaatiovaikuttamisessa ryhmä määrittelee yksilön havaitseman todellisuuden. Sherifin koe on hyvä esimerkki tästä. Paras selitys on peräisin Leon Festingerin (1954) sosiaalisen vertailun teoriasta. Teorian mukaan ihmiset muodostavat tuomioita epäselvistä tapahtumista vertaamalla omia käsityksiään muiden samankaltaisten ihmisten käsityksiin ja rakentamalla jaettuja, sosiaalisesti validoituja määritelmiä tapahtuman ”todellisuudesta”. Nämä yksimieliset määritelmät muodostavat tilanteen sosiaalisen todellisuuden (Festinger 1950). Koska ihmiset haluavat toisten tukea, joka vakuuttaa heidät uskomustensa paikkansapitävyydestä, enemmistön kanssa eri mieltä oleminen on epämiellyttävää. Tällaisissa tilanteissa ihmiset epäilevät omaa arvostelukykyään. He siirtyvät olemaan samaa mieltä enemmistön kanssa, koska he olettavat, että enemmistön näkemys on todennäköisemmin paikkansapitävä.
Kuten tämä osoittaa, informaatiovaikutuksen tuloksena syntyvä konformismi ei ole vastentahtoista mukautumista muiden vaatimuksiin. Pikemminkin yksilö omaksuu ryhmän normin sekä yksityisenä uskomuksena että julkisena käyttäytymisenä. Informaatiovaikuttaminen on erityisen voimakasta sosiaalisten uskomusten, mielipiteiden ja tilanteiden osalta, koska ne ovat luonnostaan monitulkintaisia ja sosiaalisesti rakentuneita.
Normatiivinen vaikuttaminen tapahtuu silloin, kun ihmiset myötäilevät ryhmän enemmistöä saadakseen palkkioita tai välttääkseen epämiellyttävät kustannukset. Siten normatiivinen vaikutus on se, joka on mukautumisen taustalla. Ihmiset ovat riippuvaisia muista ihmisistä monien arvostettujen tulosten, kuten sosiaalisiin suhteisiin osallistumisen, jaetun identiteetin tunteen ja sosiaalisen hyväksynnän saamiseksi. Tämän riippuvuuden vuoksi jopa tuntemattomilla ihmisillä on jonkin verran valtaa palkita ja rangaista toisiaan. Aschin tulokset ovat hyvä esimerkki. Vaikka muutamat Aschin osallistujista itse asiassa epäilivät tuomiotaan (informaatiovaikutus), suurin osa mukautui välttääkseen implisiittisen hylkäämisen, joka aiheutui siitä, että he olivat outoja. Tutkimukset osoittavat, että epäsoveltuvuuden aiheuttama hylkäämisen pelko ei ole perusteeton (ks. katsaus Levine 1980). Vaikka nonkonformisteja joskus ihaillaan, heistä harvoin pidetään. Lisäksi heihin kohdistuu enemmistön taholta voimakasta suostuttelupainetta ja kritiikkiä.
TEKIJÄT, JOTKA KASVATTAVAT KONFORMITEETTIA
Mikä tahansa, mikä lisää haavoittuvuutta tiedolliselle ja normatiiviselle vaikutukselle, lisää konformismia. Vaikka voi olla persoonallisuuspiirteitä, jotka kallistavat ihmisiä mukautumaan, todisteet tästä ovat ristiriitaisia (Crowne ja Marlowe 1969; Moscovici 1985). Tilannetekijät näyttävät olevan tärkeimpiä sopeutumista määrittäviä tekijöitä. Tutkimusten mukaan konformismia lisäävät a) tehtävän epäselvyys tai vaikeus, b) asian suhteellinen vähäpätöisyys henkilölle, c) tarve vastata julkisesti pikemminkin kuin yksityisesti, d) ryhmän jäsenten samankaltaisuus, e) ryhmän jäsenten suuri keskinäinen riippuvuus, f) ryhmän vetovoima ja yhteenkuuluvuus ja g) enemmistön yksimielisyys (ks. katsaukset Kiesler ja Kiesler 1976; Cialdini ja Trost 1998).
Kun tehtävä tai tilanne on epäselvä tai vaikea, ei ole helppo sanoa, mikä olisi paras vastaus siihen. Tämän seurauksena, aivan kuten Sherifin kokeissa, ryhmän jäsenet luottavat vahvasti toistensa mielipiteisiin päättäessään, mikä on parasta, mikä lisää heidän alttiuttaan informaatiovaikutukselle. Kun päätöksentekoryhmät hallituksessa tai liike-elämässä kohtaavat monimutkaisia ja vaikeita päätöksiä, joissa oikea valinta on epävarma, informaatiovaikutus lisää jäsenten taipumusta olla samaa mieltä ja voi vaikuttaa heidän kriittiseen tilanneanalyysiinsa (Janis 1972). Maku ja uskomukset sellaisista asioista, kuten pukeutumistyylistä tai musiikista, joista ei ole olemassa objektiivisesti oikeita valintoja, ovat samanlaisista syistä alttiita äkillisille villityksille tai muodinmuutoksille. Voimakkaat mukautumisprosessit ottavat vallan, kun ryhmän normit määrittelevät yksilölle, mitä ”oikeat” vaatteet tai musiikki ovat.
Mitä vähemmän ihmiset välittävät jostakin asiasta, sitä avoimempia he ovat sekä tiedolliselle että normatiiviselle vaikutukselle. Jos ihmisillä ei ole motivaatiota tutkia asiaa henkilökohtaisesti, he yleensä hyväksyvät sitä koskevan ryhmän normin, sekä siksi, että muiden hyväksyntä saa normin vaikuttamaan oikealta että siksi, että ryhmässä mukana oleminen tuo mukanaan enemmän palkkioita ja vähemmän kustannuksia. Tällaisten palkkioiden ja kustannusten vuoksi ihmiset myötäilevät erityisen todennäköisesti silloin, kun heidän vastauksensa on oltava pikemminkin julkinen kuin yksityinen.
Koska ihmiset vertailevat käsityksiään ja näkemyksiään läheisimmin niiden ihmisten käsityksiin ja näkemyksiin, jotka ovat sosiaalisesti samankaltaisia kuin he, samankaltaisuus lisää ryhmän jäsenten tiedollista vaikutusta toisiinsa. Samankaltaisuus lisää myös mieltymystä, ja kun ihmiset pitävät toisistaan, heillä on enemmän valtaa palkita tai rangaista toisiaan, joten myös normatiivinen vaikutus kasvaa. Koska sekä tiedollisen että normatiivisen vaikutuksen voima on kasvanut, yhdenmukaisuuspaineet ovat usein erityisen voimakkaita vertaisryhmissä.
Kun jäsenet ovat erittäin riippuvaisia toisistaan jonkin arvokkaan asian suhteen, yhdenmukaisuuspaineet kasvavat, koska jäsenillä on enemmän valtaa palkita tai turhauttaa toisiaan (normatiivinen vaikutus). Vastaavasti kun ryhmä on yksilölle hyvin houkutteleva, sen jäsenillä on enemmän valtaa vaikuttaa yksilöön normatiivisesti. Jengit, veljeskunnat ja ammattiyhdistykset käyttävät kaikki tätä periaatetta saadakseen uudet jäsenet omaksumaan ryhmänsä tunnusomaiset normit. Kun ryhmä on hyvin tiivis ja yhtenäinen, jäsenten sitoutuminen ryhmään antaa sille enemmän valtaa heidän käyttäytymiseensä, mikä lisää konformismin voimaa.
Ryhmän enemmistön yksimielisyys on erityisen tärkeä tekijä konformismiprosessissa. Asch (1951) havaitsi tutkimuksissaan, että niin kauan kuin se oli yksimielinen, kolmen hengen enemmistö oli yhtä tehokas konformismin aikaansaamisessa kuin kuudentoista hengen enemmistö. Myöhemmät tutkimukset vahvistavat yleisesti, että yli kolmen hengen enemmistön koko ei ole ratkaiseva tekijä konformismissa. Tärkeintä on yksimielisyys (ks. katsaus Allen 1975). Kun Asch (1951) antoi yhden liittolaisen antaa oikean vastauksen rivitehtävään, naiivien koehenkilöiden enemmistön mukaisuus laski kolmanneksesta vain viiteen prosenttiin. Eräs toisinajattelija osoittaa yksilölle, että poikkeaminen on mahdollista, ja antaa kaivattua sosiaalista tukea sosiaalisen todellisuuden vaihtoehtoiselle rakentamiselle. Mielenkiintoista on, että toisinajattelijan ei tarvitse olla samaa mieltä yksilön kanssa rohkaistakseen poikkeavuuteen. On vain välttämätöntä, että toisinajattelija myös rikkoo enemmistöä.
Toinen konformismiin vaikuttava tekijä on ryhmän sukupuolijakauma. Vaikka tutkimusten tulokset ovat epäjohdonmukaisia, niistä tehdyt tilastolliset yhteenvedot, niin sanotut meta-analyysit, osoittavat, että naisilla on yleisesti ottaen taipumus mukautua hieman enemmän kuin miehillä (Becker 1986; Eagly ja Wood 1985). Sukupuolten väliset erot konformismissa ovat todennäköisimpiä silloin, kun käyttäytyminen on muiden valvonnassa. Näyttö viittaa kahteen selitykseen (ks. katsaus Eagly 1987). Ensinnäkin sukupuolella on vuorovaikutuksessa statusarvoa, mikä luo sosiaalisia odotuksia siitä, että naiset ovat tilanteessa vähemmän päteviä ja vaikutusvaltaisia kuin miehet (Ridgeway 1993). Toiseksi sukupuolistereotypiat painostavat miehiä osoittamaan itsenäisyyttä, kun heitä tarkkaillaan.
MINORITEETIN VAIKUTUS MAHDOLLISUUTEEN
Konformisuus syntyy yksilön ja ryhmän enemmistön välisestä sosiaalisesta vaikutusprosessista. Vaikutusprosessi ei kuitenkaan ole aina yksisuuntainen. Kuten Serge Moscovici (1976) huomauttaa, eri mieltä oleva ryhmän jäsen ei ole vain enemmistön painostuksen vastaanottaja, vaan myös henkilö, joka konsensusta rikkoen kyseenalaistaa enemmistön näkemyksen pätevyyden, mikä luo ryhmässä ristiriitoja, epäilyksiä ja mielipiteenmuutoksen mahdollisuuden. Toisinajattelija muuttaa joskus enemmistön mielipidettä prosessissa, jota kutsutaan vähemmistövaikuttamiseksi. Tutkimukset osoittavat, että jotta vähemmistön mielipide voisi vaikuttaa enemmistöön, se on esitettävä johdonmukaisesti ja selkeästi ilman horjuntaa, ja on hyödyllistä, jos ryhmässä on yhden sijaan kaksi tällaista toisinajattelijaa (ks. katsaukset Moscovici 1985; Moscovici, Mucchi-Faina ja Maass 1994; Wood et al. 1994). Eri mieltä oleva vähemmistö lisää poikkeavaa ajattelua ryhmän jäsenten keskuudessa, mikä voi lisätä todennäköisyyttä, että he löytävät luovia ratkaisuja ryhmän kohtaamiin ongelmiin (Nemeth 1986).
KONFORMITEETTI JA STATUS
Aschin ja Sherifin paradigmojen mukaiset tutkimukset keskittyvät ikätovereiden välisiin konformismipaineisiin. Kun ryhmän jäsenet eroavat toisistaan statukseltaan, se vaikuttaa kuitenkin ryhmän suvaitsevaisuuteen heidän epäsovinnaisuuttaan kohtaan. Korkeamman statuksen jäsenet saavat vähemmän sanktioita poikkeavuudesta kuin alemman statuksen jäsenet (Gerson 1975). Niin kauan kuin he noudattavat ryhmän keskeisiä normeja, korkean aseman jäsenten poikkeavuus voi itse asiassa lisätä heidän vaikutusvaltaansa ryhmässä (Berkowitz ja Macauley 1961). Edwin Hollander (1958) väittää, että koska ryhmä arvostaa korkean aseman jäseniä, heille myönnetään ”idiosynkrasiapisteitä”, joiden ansiosta he voivat poiketa säännöistä ja innovoida ilman rangaistusta, kunhan he pysyvät tietyissä rajoissa. Keskimmäisen aseman jäsenet mukautuvat itse asiassa eniten (Harvey ja Consalvi 1960). Heillä on vähemmän idiosynkrasiapisteitä kuin korkean statuksen jäsenillä ja enemmän investointeja ryhmään kuin matalan statuksen jäsenillä.
Nonkonformismi voi myös vaikuttaa siihen, millaisen aseman ja vaikutusvallan henkilö saavuttaa ryhmässä. Hollander (1958, 1960) esitti, että yksilöt ansaitsevat statusta ja idiosynkrasiapisteitä aluksi mukautumalla ryhmän normeihin, mutta hänen tutkimuksensa replikaatiot eivät tue tätä päätelmää (ks. katsaus Ridgeway 1981). Mukautuminen tekee henkilöstä yleensä ”näkymättömän” ryhmässä, joten se ei juurikaan edistä statuksen saavuttamista. Epäsopivuus herättää huomiota ja antaa vaikutelman itsevarmuudesta ja pätevyydestä, mikä voi parantaa asemaa. Se vaikuttaa kuitenkin myös itsekkäältä, mikä heikentää statusta (Ridgeway 1981). Näin ollen maltillinen nonkonformismin taso helpottaa todennäköisimmin statuksen saavuttamista.
TOTTELEVAISUUS AUTORITEETTIA KOSKEVAA
Tutkimukset auktoriteettien tottelevaisuudesta ovat toisen maailmansodan natsi-ilmiön seurauksena keskittyneet selittämään ihmisten tottelevaisuutta myös silloin, kun heitä käsketään äärimmäiseen tai moraalittomaan käyttäytymiseen. Tottelevaisuus on tässä tilanteessa verrattavissa Aschin paradigman mukaistumiseen siinä mielessä, että yksilöiden on mentävä omia käyttäytymisnormejaan vastaan totellakseen. Milgramin (1963, 1974) kokeissa osoitettiin dramaattisesti laillisen auktoriteetin voima pakottaa kuuliaisuuteen. Osana näennäistä oppimistutkimusta tiedemies-koehenkilö määräsi koehenkilöt antamaan yhä voimakkaampia sähköiskuja toiselle henkilölle. Koehenkilön käyttämässä sähköshokkigeneraattorissa merkittiin nousevat tasot ”vaara-vaikea sähköisku” ja ”XXX” (450 volttia). Uhri (luottamushenkilö, joka ei saanut varsinaisia sähköiskuja) protestoi, huusi ja valitti sydänvaivoja. Tästä huolimatta 65 prosenttia koehenkilöistä noudatti tiedemies-koehenkilön ohjeita ja antoi uhrille sähköiskun aina 450 voltin enimmäisarvoon asti. On selvää, että useimmiten ihmiset tekevät niin kuin lailliset viranomaiset käskevät.
Epävarmuus omasta vastuusta tilanteessa (sosiaalisen todellisuuden määrittelyyn liittyvä kysymys) ja huoli siitä, voiko viranomainen rangaista tai palkita heitä, näyttävät olevan tärkeimmät syyt siihen, että ihmiset tottelevat tällaisissa tilanteissa. Huomaa näiden tekijöiden verrattavuus tiedolliseen ja normatiiviseen vaikutukseen. Tilannetekijät, jotka sosiaalisesti määrittelevät vastuukysymyksen pikemminkin velvollisuudeksi totella kuin olla tottelematta, lisäävät sääntöjen noudattamista (Kelman ja Hamilton 1989), samoin kuin tekijät, jotka lisäävät viranomaisen kykyä rangaista.
Tutkimukset ovat osoittaneet useita tällaisia tekijöitä. Noudattamista lisäävät auktoriteettihenkilön legitimiteetti ja hänen yksilön käyttäytymisen valvonta (Milgram 1974; Zelditch ja Walker 1984). Kun muut tilanteessa tottelevat tai kun yksilön asema komentoketjussa poistaa suoran kontaktin uhriin, tottelevaisuus lisääntyy (Milgram 1974). Toisaalta, kun muut läsnäolijat vastustavat auktoriteettia, tottelevaisuus vähenee dramaattisesti. Stanley Milgram (1974) havaitsi, että kun kaksi koehenkilön kanssa työskentelevää luottamushenkilöä kieltäytyi tottelemasta koehenkilöä, vain 10 prosenttia koehenkilöistä noudatti itse täysin. Kuten yksimielisen enemmistön vastustaja, muutkin vastustajat määrittelevät tottelemattomuuden sopivaksi ja antavat tukea vastustamiselle. Analysoidessaan ”tottelevaisuusrikoksia” monissa valtiollisissa ja sotilaallisissa ympäristöissä Herbert Kelman ja Lee Hamilton (1989) osoittavat, miten tällaiset tekijät johtavat siihen, että auktoriteettien laittomia tai moraalittomia käskyjä noudatetaan.
Soveltuvuus ja tottelevaisuus ovat perustavanlaatuisia normien, sosiaalisen järjestäytymisen, ryhmäkulttuurin ja ihmisten jaettujen sosiaalisten identiteettien kehittymiselle. Tämän vuoksi konformismia ja sääntöjen noudattamista koskeva tutkimus kehittyy edelleen moniin eri suuntiin. Parhaillaan pyritään kehittämään laajempia malleja sosiaalisesta vaikuttamisprosessista, joihin voidaan sisällyttää sekä mukautuminen että noudattaminen (ks. Cialdini ja Trost 1998). Näissä pyrkimyksissä korostetaan ihmisten riippuvuutta sosiaalisista suhteista ja ryhmistä ja pohditaan esimerkiksi sitä, toimivatko vähemmistö- ja enemmistövaikuttaminen erilaisten vai samankaltaisten prosessien kautta. Myös uudet, systemaattisemmat kulttuurienväliset tutkimukset pyrkivät ymmärtämään sekä sitä, mikä on yleismaailmallista että sitä, mikä on kulttuurisesti vaihtelevaa konformismissa ja mukautumisessa (Markus ja Kitiyama 1994; Smith ja Bond 1996).
–1956 ”Studies of Independence and Submission to Group Pressure: I. A Minority of One Against a Unanimous Majority”. Psychological Monographs 70 (9, koko nro 416).
Becker, B. J. 1986 ”Influence Again: Another Look at Studies of Gender Differences in Social Influence.” Teoksessa Janet Shibley Hyde ja Marci C. Lynn, toim., The Psychology of Gender: Advances Through Meta-Analysis. Baltimore: Johns Hopkins University Press.
Berkowitz, Leonard ja J. R. Macaulay 1961 ”Some Effects of Differences in Status Level and Status Stability”. Human Relations 14:135-147.
Crowne, D. P., and D. Marlowe 1964 The Approval Motive: Studies in Evaluative Dependence. New York: Wiley.
Eagly, Alice H. 1987 Sex Differences in Social Behavior: A Social-Role Interpretation. Hillsdale, N.J.: Earlbaum.
Festinger, Leon 1950 ”Informal Social Communication”. Psychological Review 57:217-282.
–1954 ”A Theory of Social Comparison Processes”. Human Relations 7:117-140.
Harvey, O. J. ja Conrad Consalvi 1960 ”Status and Conformity to Pressures in Informal Groups”. Journal of Abnormal and Social Psychology 60:182-187.
Hollander, Edwin P. 1958 ”Conformity, Status, and Idiosyncrasy Credit.” Psychological Review 65:117-127.
–1960 ”Competence and Conformity in the Acceptance of Influence”. Journal of Abnormal and Social Psychology 61:365-369.
Janis, Irving L. 1972 Victims of Groupthink: A Psychological Study of Foreign-Policy Decisions and Fiascoes. Boston: Houghton-Mifflin.
Kelman, Herbert C. 1958 ”Compliance, Identification, and Internalization: Three Processes of Attitude Change.” Journal of Conflict Resolution 2:51-60.
–, ja V. Lee Hamilton 1989 Crimes of Obedience. New Haven, Conn.: Yale University Press.
Kiesler, Charles A. ja Sara B. Kiesler 1976 Conformity. 2d ed. Reading, Mass.: Addison-Wesley.
Markus, Hazel R. ja S. Kitiyama 1994 ”A Collective Fear of the Collective: Implications for Selves and Theories of Selves.” Personality and Social Psychology Bulletin 20:568-579.
Milgram, Stanley 1963 ”Behavioral Study of Obedience”. Journal of Abnormal and Social Psychology 67:371-378.
–1974 Kuuliaisuus auktoriteettia kohtaan: An Experimental View. New York: Harper and Row.
Moscovici, Serge 1976 Social Influence and Social Change. London: Academic Press.
–, A. Mucchi-Faina ja A. Maass 1994 Minority Influence. Chicago: Nelson-Hall.
Nemeth, Charlan 1986 ”Differential Contributions of Majority and Minority Influence”. Psychological Review 93:23-32.
Ridgeway, Cecilia L. 1981 ”Nonconformity, Competence, and Influence in Groups: A Test of Two Theories.” American Sociological Review 46:333-347.
Sherif, Muzafer 1936 The Psychology of Social Norms. New York: Harper and Row.
Cecilia L. Ridgeway
.